Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s