Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

”Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

Teos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Joukkovoima ja luontosuhteen muutos

Teos: Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Aarne Lindén

Väliin sellaista lukemistoa, johon harvemmin tartun. Toki välillä seuraan tv:stä alueuutisia, joissa kerrotaan susirajan asukkien polarisoituneista tunteista suhteessa petoeläimiin, mutta ilmiö ei ole koskaan koskettanut minua henkilökohtaisesti. Biologi-toimittaja Jouni Tikkasen tuoreessa tietokirjassa näytti silti olevan puoleensavetävä näkökulma, ja minua kiinnosti siinä eniten kollektiivisen pelonlietsonnan/vihapuheen ilmiö aikana, jolloin tiedonvälitys oli hitaampaa kuin tänä päivänä.

Teos sijoittuu Varsinais-Suomeen useammalle paikkakunnalle, jossa susia alettiin metsästää systemaattisemmin sen jälkeen, kun sudet olivat tappaneet 22 lasta eri pitäjissä. Pitäjät alkoivat organisoida susijahteja, joihin kylien kaikki aikuiset miehet vaivaisia lukuunottamatta olivat velvoitettuja osallistumaan. Paikallisilla ei kaikilla ollut paljoa tietoa susien reviireistä ja käytöksestä, joten metsästys oli pitkälti tehotonta. Ovelimmat metsästäjät osasivat myös netota susien tappamisella, eli he eivät yleensä tappaneet aikuisia yksilöitä, koska näin toimimalla helppo rahasampo olisi ehtynyt.

Susiasiaa puitiin ylemmälläkin valtiollisella tasolla, jopa Senaatissa saakka. Ajan lehdistö lietsoi moraalista paniikkia, ja kauhutarinat kiersivät hieman muunnelluissa formaateissa sekä suomalaisissa että ruotsinkielisissä päivälehdissä. Suullisessa perimässä tarinoita lastensurmista oli kerätty paikallisista kylistä vielä 1970-luvulla. Mynämäki tuntui olevan yksi kunnista, joissa susien pesiminen oli vilkkainta, ja laumat tekivät sieltä käsin hyökkäyksiä ympäryspitäjiin. Myös Halikon suunnassa tapahtui karmeita, joten on mahdollista, että siellä suunnassa eli toinen suurempi keskittymä.

Antti Karhunperä oli yksi menestyneimmistä metsästäjistä, torppari, joka onnistui rikastumaan susien ampumisella. Säätyero suhteessa metsästykseen oli laajenemassa, eikä herrasväen metsästysseuroissa motiivina ollut ravinnon hankinta tai jahdilla käynti elinkeinona. Alexander Hintzén oli kosmopoliitti metsästäjäurheilija, joka alkoi kirjoitella susien käytöksestä ulkomailta saadun metsästyskokemuksen pohjalta. Hän onnistui palkkaamaan seudulle ammattimetsästäjiä Karjalan rajaseuduilta, kun taas Zacharias Topelius yritti kirjoituksissaan vedota ”kansaan” eli paikallisiin viljelijöihin ensisijaisina kotiensa puolustajina.

Topelius oli tuolloin jo ikämies, ja konservatiivisuudessaan tyypillinen säätynsä edustaja. Kuitenkin jo hänelläkin oli ideoita tilanteen parantamiseksi muutenkin kuin kannustamalla isäntämiehiä mielivaltaiseen ammuskeluun – esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kiirineet uutiset ensimmäisistä luonnonpuistoista innostivat Topeliusta.

Kun susitutkimus 1900-luvun loppupuolella edistyi, näitä lapsisurmia alettiin tulkita uudelleen. Susien reviirikäyttäytymisestä tiedettiin silloin, ettei terve susinaaras hyökännyt ihmisten kimppuun, vaan mahdollisesti kyseessä on ollut joko poikkeuksellisen sairas tai nälkiintynyt yksilö tai muu petoeläin. Tapahtumiin palattiin medioissa 1970-luvulla, jolloin toimittajat kävivät vielä kunnissa paikan päällä tutkimassa surmapaikkoja ja haastattelemalla kyläläisiä.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, joiden on vaikea innostua tietokirjoista. Tämä teos ei ole puuduttavan pitkä, ja Tikkasen kieli on herkullisen elävää. Varsinkin susien käyttäytymistä kuvaavat jaksot olivat hauskoja, ja niiden tunne-elämän analyysi koskettavaa. Kirjaa lukiessa itse kukin voi pohtia luontosuhdettaan ja mahdollisia metsässä liikkumiseen liittyviä pelkoja.

PS: Kuntahaasteessa kohta Mynämäki on edelleen tyhjänä, joten saatan tätä tekstiä muokkaamalla selvitä tuosta kohdasta.

Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.