Monilahjakkuuden anatomia

Teos: Jari Tervo: Loiri (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Eero Saarinen

Ajattelin, etten tulisi lukemaan Jari Tervon Loiri-teosta sen jälkeen, kun olin lukenut märehdinnät sen seksiseikkailuista iltapäivälehdistä. Sain sen nyt kuitenkin vaivatta käsiini Storytelin tarjouksen kautta, ja lipsahdin sen kuunteluun, vaikka arvelin, ettei se välttämättä toisi elämääni suurta lisäarvoa.

Spermaa ja kannabista teoksen ensimmäiseen puoliskoon mahtuu juuri niin paljon kuin ip-lehtien referaatit vihjasivat. Lapsuus- ja nuoruusosiot ennen Loirin taiteellista breikkaamista Pojat-elokuvan kautta ovat toki ansiokkaita jo pelkän ajankuvan vuoksi. Noin kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuuntelemisen jälkeen (vähän ennen puoliväliä) alkoi tulla jotain sisältöä, josta en lukenut keltaisista lehdistä.

1970-luvun teatterimaailman muistelmat nousivat minulle kiinnostavimmaksi anniksi, sillä ne kertovat paljon suomalaisten vasemmistolaisten kulttuuripiirien eetoksesta, sisäsiittoisesta kuplasta, jossa Loiri lopulta viihtyi huonosti. Henkinen etsintä kuului hänen elämäänsä jo nuorena, eikä se ollut poliittisesti korrektia taistolaispiireissä. Kulttuurimatkat Itä-Berliiniin kuuluivat tuon ajan näyttelijän pakolliseen sivistykseen, mutta samaan aikaan Loiri luki Rudolf Steineriä, Helena Blavatskya ja Carlos Castanedaa.

Pieni nurkkapatriootti minussa toki ilahtui, että Eino Leinon Helkavirsien syntyhistoriaa Kangasniemellä vuonna 1903 käytiin läpi ruhtinaallisesti. Samoin Loirin Leino-levyjen syntyhistoria oli kiinnostavaa, vaikka siinä päästiin hänen uransa ikonisimpaan/kulahtaneimpaan vaiheeseen.

Mielenterveyden teema on myös teoksessa keskeinen, ja Tervo avaa 1970-luvun diagnooseja ja sairaalakulttuuria kohteelleen uskollisesti. Loiri joutui ensimmäiselle hoitojaksolleen Lapinlahden sairaalaan 34-vuotiaana, ja tuolloin oli tyypillistä, että itsemurhakandidaatteja pidettiin osastolla jopa kuukauden ajan. Hän voitti pingiksen mestaruuden sairaalassa ollessaan, mikä sopii hyvin miehen CV:seen kertoen saavutusten monitasoisuudesta.

Kuuntelin kirjaa lyhyissä osissa, keskittymisessä ei ollut ongelmia, mutta välillä koin pitkästymistä, varsinkin yleisten historiakertausten aikana. Teoksen henkilögalleria on valtava, ja tarina rönsyilee välillä epäolennaisuuksiin. Elämäkertana teos on ennalta-arvattava, ja eniten siinä arvelutti kirjailijan ja kohteen lähes symmetrinen valta-asetelma – kun kaksi menestynyttä, kaiken mahdollisen huomion ja kunnian osalleen saanutta kulttuuri-ikonia keskustelevat, lopputulema muistuttaa hyvävelikerhon saunaillan jatkoja.

Loirin vakavamman teatteriuran läpikäyminen oli kirjassa se ulottuvuus, jota en itse muistanut, ja sen vuoksi jaksoin käydä läpi myös uunoilut ja Nasse-sedän sutkautukset. Kaunokirjallisena tuotoksena teos kuitenkin jää tyydyttävän tilaustyön tasolle – Tervon oma rooli kirjaa kirjoittaessa lienee ollut vain haastattelukysymysten pohtiminen, nauhojen editointi ja joidenkin sivuhenkilöiden taustojen tarkistaminen. Kirja miellyttänee Loirin oman ikäluokan lukijoita, varsinkin niitä eläkeläisiä, jotka itse ovat olleet mukana 60-70-lukujen kulttuuripiireissä. Oma nuiva arvioni tuskin vaikuttaa siihen, että joku jättäisi kirjan lukematta, mutta ainakin itse viettäisin mieluummin joulun pyhäni muualla kuin toimimalla aamuyön kuudentena viinipullona nostalgiaa pursuavissa äijäbileissä kanarialaisen turistiravintolan loosissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s