Konservatiivisuuden koeajoissa

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Vuosina 2016-17 neljääkymppiä lähestyvä kirjailija Joonas Konstig (s. 1977) lähti kokeilemaan jotain itselleen uutta ja ihmeellistä, herrasmieheksi kasvamista. Takana oli antropologian opintoja ja pidempiä kenttätöitä punk-kulttuurissa, veganismissa ja muissa vastakulttuurin kehdoissa.

Konstig ei omaa herrasmies-keikarille tyypillistä sukutaustaa, hän on työväenluokkaisen evakkoperheen vesa, jonka ruotsalaisperäinen nimi lienee peräisin Ruotsin armeijan kutsunnoista 1700-luvulta. Hänellä ei myöskään ollut suurta budjettia projektinsa toteuttamiseksi. Vuoden aikana hän kävi muun muassa ratsastus- ja miekkailutunneilla, kävi tapakouluttaja Kaarina Suonperän puheilla ja osallistui rugbyjoukkueen treeneihin.

Konstig nimeää teoksensa realityproosaksi, mikä on oiva nimi dokumentääriselle elämäkerralliselle teokselle, joka ei kuitenkaan ole perinteinen elämäkerta. Teokseen toki mahtuu päiväkirjamerkintöjä, mutta sitä voi myös lukea tietokirjana herrasmies-käsitteen kulttuurihistoriasta.

Täytyy sanoa, että minua ärsytti teoksen alkuasetelma ja myyntiretoriikka. ”Kuinka vihreätukkaisesta punkkarista tuli herrasmies” on alleviivaava, lukijoita kalasteleva alaotsikko, jota en itse ostaisi. Toki myös herrasmiesmäisyyteen voi liittyä kapinallisuutta näinä aikoina, jolloin valtakulttuuri painottaa teinimäistä äijämäisyyttä, johon kuuluu olennaisesti ”naismaisen” tapakulttuurin, hyvien tapojen ja kaikenlaisen piiperryksen vähättely. Matti Klingen kaltainen leivoshaarukkamies voi olla jopa raikas ilmestys sen jälkeen, kun on katsonut putkeen tietyntyyppistä tositeeveetä, jossa äijämäisyyttä ylistetään.

Teos on dokumentti aikuiseksi kasvamisesta ja vastuullisuuden oppimisesta joskus kantapään kautta. Kolmen lapsen isänä Konstig halusi myös kokeilla herrasmiesmäisyyttä kotioloissa, ja kertomus ”prinsessojen” illallisesta, meren elävien hienostuneesta syöttämisestä jälkikasvulle oli teoksen viihdyttävin episodi. Nautin myös pariskunnan häämatkakuvauksesta Venetsiaan, vaikka täytyy myöntää, että mikään tuon matkan kuvauksessa ei tehnyt minua kateelliseksi.

Pauliina Laitinen-Littorin ja hänen ruotsalainen ex-puolisonsa Sverker pääsevät myös siteeratuiksi, sillä onhan herrasmiehelle äärimmäisen tärkeää kuluttaa metsästysvaatteitaan ennen retkelle lähtöä, jotta ei näyttäisi liian nousukasmaiselta. Tämän tyyppiset hahmot ovat kaikessa rehellisyydessään ja avoimuudessaan myös koomisia, sillä heitä tuntuu ajavan elämässä lähinnä oikeanlaisen vaikutelman antaminen uusille kontakteille.

Vuoden kokeiluun kuului myös tutustumista vapaaehtoistyön kenttiin, ja Konstig onnistui tekemään tuttavuutta kotiseurakuntansa diakoniatyön kanssa. Monellekaan kirkosta etääntyneelle nuoremmalle ihmiselle diakonian käsite ei ole kovin tuttu, ei ollut Konstigillekaan, joten siihen liittyvät pohdinnat olivat myös arvokkaita. Suhde kristinuskoon oli yksi keskeinen pohdinnan paikka herrasmieheksi kasvamisen tiellä. Vaikka en itse edellyttäisi herrasmieheltä minkään muotoista uskonnollista toimijuutta, eurooppalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta uskontolukutaito tuntuu silti olennaiselta elementiltä. Kristilliset hyveet ovat kautta aikojen kuuluneet varsinkin ylempien luokkien sivistykseen, josta Britannian sisäoppilaitosten kasvatuskulttuuri on yksi esimerkki.

Minun oli vaikea samastua kirjailijan elämäntilanteeseen, sillä ensimmäisen maailman ongelmia hänellä tuntui riittävän aivan loputtomiin alkaen oikean väristen sukkien valinnasta. Silti pidin hänen kirjoitustyylistään ja paikoitellen piikikkäästä itsetutkiskelusta. Toivon myös, ettei hän tulevissa teoksissaan luovu sarkasmistaan, koska se kuitenkin loi särmää tähän teokseen, joka oli jo vaarassa lipsua jeesustelun ja liiallisen luokkaretkeilyn puolelle. Se, että ihminen luopuu rumista puheista, alatyylisistä kommenteista ja juoruilusta, on varmasti hyväksi hänen henkiselle kasvulleen, mutta kirjailijan kehityksessä kaikenlainen jalomielisyyteen pyrkiminen tuntuu haitalliselta.

Konstig on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta samaan syssyyn onnistuin pelastamaan hänen novellikokoelmansa Ahneet ja viattomat (2008) kierrätyskorista, joten saatan kirjoittaa toisenkin arvion hänen teoksistaan.

HELMET-lukuhaasteessa etenen nyt rastille 3, eli kyseessä on kirja, johon suhtauduin ennakkoluuloisesti. Onneksi ennakkoluuloni rapisivat lukemisen aikana, ja koin jopa oppivani eurooppalaisen tapakulttuurin historiasta jotain uutta.

Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.