Kansantanhua verenmaku suussa

Teos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Matkustamisen synkroniaa etsimässä

Teos: Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava, 2012)

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Viime vuoden puolella aloittelin jo tutustumista nobelisti Olga Tokarczukin proosaan, mutta ensimmäinen tuttavuus, Alku ja muut ajat (2007) jäi kesken jo alkumetreillä. Toisella kerralla olin jo virittäytynyt tyyliin ja tekstin mahdollisiin haasteisiin, ja Vaeltajat lähti liikkeelle vauhdikkaammin.

Onko Vaeltajat romaani vaiko löysä novellikokoelma, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksessa on useampia aikatasoja ja kertojia, siinä matkaillaan ympäri Eurooppaa ja vähän myös sen ulkopuolella, ja iso osa siitä koostuu historiallisista paneurooppalaisista tunnelmapaloista, joissa luonnonhistorialla on suuri rooli. Tokarczuk on muun muassa kiinnostunut lääketieteen kehityksestä, anatomian oppitunneista ja menneiden aikojen tavoista säilöä ihmisruumiin osia purkkeihin pedagogisista ja museologisista syistä. Ihmisruumiin nesteitä teoksessa huljutellaan niin yliopiston oppitunneilla kuin kansalle suunnatuissa tilaisuuksissa, ja lukija oppii suhtautumaan tämän päivän abortinvastaisten kampanjoiden sikiösäilykkeisiin historiallisesta perspektiivistä.

Mieleeni jäi teoksesta varsinkin kaksi pidempää tarinaa, joista toinen sijoittui Kroatiaan, toinen Moskovaan. Kroatialaisessa tarinassa puolalainen keski-ikäinen mies Kunicki matkustaa autolautalla Visn saarelle, jossa hän saa pakkomielteen hänelle tuntemattoman turistiperheen seuraamisesta. Pian perheen äiti ja kolmivuotias poika katoavat, ja myös Kunickia epäillään osallisuudesta tapaukseen. Saari on kuitenkin niin pieni, että virkavalta uskoo löytävänsä karkulaiset pian. Roomalaiset jumalolennot ja katolinen symboliikka värittävät miehen yksinäistä odysseiaa, ja myös puolalainen ujous tulee tutkinnan kohteeksi.

Moskovalainen tarina on hurjan symbolinen ja riipivän koskettava. Siinä Vorkutan entisellä työleirillä kasvanut Annuska on synnyttänyt vammaisen lapsen ja opinnot kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ovat jääneet kesken. Hän asuu lähiössä alakuloisen, seksuaalisesti haluttoman miehensä kanssa, ja saa kerran kuussa vapaapäivän kasvavan poikansa vaippojen vaihdosta, kun anoppi tulee häntä tuuraamaan. Eräänä tällaisena päivänä hän kohtaa metroasemalla ihmeellisen vällyeukon, tarjoaa tälle patongin läheisessä kuppilassa, eikä tämän kohtaamisen jälkeen voi palata kotiinsa. Hän jää loiteroimaan metron ihmeelliseen maailmaan, kaivaen esiin sen arkeologisia kerrostumia.  Ja vaikka tarina on pääsävyltään traaginen, matkustaisin Moskovaan jo pelkästään sen kulinaaristen ansioiden vuoksi.

Kirjan keskeinen kertoja on edellä mainittujen tapausten sivustaseuraaja. Hän on entinen psykologian opiskelija entisestä kommunistisesta maasta, joka matkoillaan tutkii mielessään matkustamisen psykologiaa. Tilanteita, joissa matkustajat ovat hetkellisesti tasa-arvoisia tunkeutuessaan johonkin liikennevälineeseen ja joutuvat sopeutumaan naapuriensa kehoihin rajatussa tilassa. Hän tutkii myös etelän lomalta palaavien pohjoisen turistien marinoituja alkoholin ja seksin hajuja, jotka tiivistyvät lomalentojen paluumatkoilla. Puolalainen turismi kieltämättä esittäytyy teoksessa hyvin samansuuntaisen oloisena kuin suomalainen, punanaamaisine palaajineen.

Arlandan lentokentän parkettilattian olemassaolon oikeutuksesta hän myös kuulee pätevän selityksen: onnettomuuksien ehkäisemiseksi on aiheellista uhrata jotain elävää, kuten hehtaarien mittainen skandinaavinen tammilehto. Lentomatkustamisen filosofiassa on yleensä tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun tämä teos on julkaistu, joten olisin kiinnostunut lukemaan uusiakin matkapohdintoja Tokarczukilta aikana, jolloin halpalennot eivät enää vedä samalla lailla vaihtoehtoväkeä puoleensa kuin vuosikymmen sitten.

Teos on rakenteeltaan kaoottinen, ja lukija joutuu punomaan tarinoiden lankoja yhteen kappaleiden yli ja ohi. Ainakaan Tokarczukia ei voi syyttää kaavamaisesta kerronnasta, vaan hänen tyyliinsä kuuluu postmoderni anarkismi. Jäin myös kirjaa lukiessani pohtimaan, mikä hänen persoonassaan pahoitti puolalaisen äärioikeiston mielet Nobel-palkintoa julkaistaessa. Ehkä heidän paha mielensä johtuu juuri esittämistavasta, mutta ei välttämättä valituista aihepiireistä. Olen lukenut huomattavasti rankempaa katolisen kirkon, perinteisten perhearvojen ja populismin kritiikkiä vaikka irlantilaisilta naiskirjailijoilta, kun taas Tokarczuk piilottaa poliittisia viestejään ovelasti historiallisiin palapeleihinsä ilman julistuksen häivääkään.

Tämä oli siis ensi vaikutelmani hänen tuotannostaan yhden teoksen pohjalta, jatkan harjoitusta hänen teostensa parissa voimaantuneena. Nyt ehkä uskallan jatkaa Puolan historiaan sijoittuvaa Alku-romaania, joka ensi lukemalla tuntui liian vieraalta tai raskaalta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella.

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Yksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

Teos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Amerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Kasarinostalgian huipentuma

Teos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

Tampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

JP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Luovuuden ja vakaumuksen ehdoilla

Teos: Milla Peltonen: Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. (Into, 2020)

Elämässäni on ollut joitain käännekohtia, jolloin tarve muuttaa kauas pois sivilisaatiosta on ollut valtava. Projektia olen joskus edistänyt jopa konkreettisin askelin, mutta huono fyysinen kunto ja puutteelliset erätaidot ovat olleet hidasteita matkallani. Erakkous ei ole koskaan ollut tavoitteenani, mutta olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät karsimaan elämästään turhia sosiaalisia kontakteja. Siksi Milla Peltosen teos Erakot puhutteli minua henkilökohtaisesti.

Kirjassaan Peltonen käy läpi suomalaisen erakkouden lähihistoriaa 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. 1900-luvun legendaarisiin erakkoihin kuuluivat Lapin kullanhuuhtojapioneerit, joista jotkut jäivät elämään saamelaisten maille omaksuen heidän tapojaan ja kulttuuriaan. 1960-luvulla turismin kasvaessa Lapin erakot joutuivat kohtaamaan matkalaisia, joista kaikki eivät osanneet kunnioittaa luonnon pyhyyttä, ja nämä kohtaamiset olivat joskus vihamielisiä. Meänteis-niminen kolttasaamelaisten mailla majaileva ”metsän haltija” (siviilinimeltään Reijo Savinainen) joutui 1960-luvulla jopa vankilaan, sillä häntä syytettiin turistien matkatavaroiden anastamisesta. Toisaalta monet legendaariset Lapin erakot olivat mukana filmihankkeissa, eikä heidän arkensa turistien ja elokuvantekijöiden ympärillä parveillessa ollut välttämättä niin askeettista kuin luulla voisi.

Minua kiinnostivat enemmän eteläisen Suomen erakot, jotka ovat jättäneet jälkiä paikallishistoriaan maakunnissa. Täällä Pirkanmaalla Kangasalan erämaa kutsuivat erakkosieluja puoleensa, ja Peltonen mainitsee jopa kaksi siellä vaikuttanutta hahmoa, Nestori Hanhikosken ja taidemaalari Einari Ilmonin. Erakkojen jäljillä voi kiinnostunut retkeilijä tehdä moniakin retkiä, sillä heidän asumuksistaan on tehty Metsähallituksen toimesta eräkämppiä. Päijänteen ja Saimaan alueen saaristot ovat myös olleet erakkojen suosimia kohteita, joihin liittyy hersyvää tarinankerrontaa.

Teos tarjosi minulle monia varteenotettavia retkikohteita omilla reiteilläni Pirkanmaalta kohti Keski-Suomea ja Etelä-Savoa. Kirjaa kannattaa siis lukea myös matkailumielessä, sillä Peltonen matkaili informanttiensa perässä varsin omaperäisissä maamme kolkissa.

Muun muassa Pohjois-Karjalan Valtimo mainitaan teoksessa ainakin parin nykyerakon asuinpaikkana, ja tuohon kuntaan sijoittuu myös Peltosen mainitsema Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi (romaani, joka on jäänyt minulla harvinaisen vahvasti mieleen). Myös Hämeen, Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitsevat korpikunnat Kuhmoinen, Sysmä, Joutsa ja Luhanka tuntuvat oivallisilta retkikohteilta erakkouden näkökulmasta.

Peltonen pohtii kirjassaan varsinkin erakkouden syntysyitä, eikä tähän ole olemassa selkeää kaavaa tai toimintamallia. Monilla legendaarisilla erakoilla oli taustalla traagisia elämäntapahtumia, hylkäämisiä ja muita traumatisoivia asioita, mutta osalla maailmasta vetäytyminen on johtunut muista syistä. Ideologiset tai hengelliset syyt ovat keskeisiä osalle, mutta toisilla syyt ovat henkilökohtaisempia, eivätkä kaikki ole olleet valmiita kertomaan niistä maailmalle. Luovuus ja taiteellisten vaikutteiden hakeminen villistä luonnosta ovat myös keskeisiä motivaattoreita korpeen muuttamiseen, ellei pysyvästi, niin kausiluonteisesti.

Nykypäivän erakkohahmoista minua puhuttelivat eniten kirjassa haastatellut Rami Hiltunen ja Marketta Horn. Molemmat ovat olleet ennen tätä kirjaa jonkun verran medioissa, ja Horn on julkaissut elämäntapaansa liittyvää blogia ja kirjoja. Hiltunen elää omavaraistaloudessa maanviljelijänä Ranualla, Horn on hankkinut itselleen palan ikimetsää Saarijärveltä, ja hänen elämäntapansa karsii luontevasti ympäriltä turhia ihmisiä. Ekomummon lapsenlapset viihtyvät mummolassa, mutta suhde lapsiin kiristyy silloin, kun mummo laskee näiden käyttämiä tiskiainetippoja. Jo ennen erakkouttaan Horn kasvatti lapsiaan syväekologisin periaattein, joten lapset joutuivat pissaamaan maitopurkkiin jo 1970-luvulla. Horn myös visioi vanhainkotia, jossa ei olisi vesivessaa tai muita moderneja mukavuuksia.

Hiltusen ekofilosofia ei vaikuttanut yhtä ehdottomalta kuin Hornin, mutta heitä yhdisti pitkä asuminen kasvukeskuksissa, menestynyt ura ja siitä luopuminen. Hiltunen toimi parturi-kampaajana etelän kaupunkeja kiertäen ja sairastui nelikymppisenä työuupumukseen. Jo kemikaaleille altistuminen oli merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä.

Peltonen lähestyi projektissaan nykypäivän erakkoja, mutta kaikki eivät suostuneet haastateltaviksi. Joitain informantteja hän haastatteli puhelimitse tai sähköpostitse, kun taas toisten kanssa hän vietti laatuaikaa näiden syrjäisissä asumuksissa. Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi hiljaisuuteen pyrkivät olivat oma genrensä tässä tutkimuksessa, ja heidän tarinansa olivat myös kiehtovia. Jonkun verran tiesin etukäteen ortodoksisesta kilvoittelun perinteestä, mutta munkki Stefanosin omalaatuisesta hengellisestä polusta oli taas hauska lukea. Myös buddhalaista tietä kulkeneen Martti Anttilan tarina oli mukaansatempaava, ja toi kansainvälisen tuulahduksen tähän muuten Suomi-keskeiseen historiikkiin.

Kirja tuli siksikin lähelle, että olen henkilökohtaisesti tavannut sen informanteista yhden, ja toisestakin olen kuullut tarinaa hänen lähipiiristään. Suomi todella on pieni maa myös erakkojen bongaamisen näkökulmasta, mutta kuten Peltonen toteaa, myös termin ”erakko” määrittelyn suhteen pitää olla kriittinen tai vähintään joustava. Tässä teoksessa elossa olevat informantit pohtivat ansiokkaasti omaa eristäytymisen tarvettaan, kun taas entisaikoina moniin erakkohahmoihin puheyhteys oli vähäinen tai kokonaan katkennut.

Suosittelen kirjaa muillekin kuin kansatieteeseen intohimoisesti suhtautuville. Luontosuhteen pohtiminen jäi minulla nyt ensi lukemalla vähäiseksi, mutta varsinkin Marketta Hornin nostamat pointit kuluttamisesta jäivät kummittelemaan takaraivooni häiritsevinä. Luin teoksen melko hätiköidysti muiden projektien keskellä, mutta keskittyneempi lukija voi varsinkin runsaiden lähdeviitteiden kautta löytää jopa itselleen sopivia tutkimusaiheita. Varsinkin kirjassa linkitetyt elokuvan pätkät tuntuvat katsomisen arvoisilta.

Teoksella on potentiaalia nousta tämän vuoden tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, koska se avaa tätä perisuomalaista ilmiötä niin monesta näkökulmasta.

Teekeittiössä solisee ja suhisee

Teos: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019)

Suomennos: Markus Mäkinen

Olin aikeissa jättää tämän teoksen arvioimatta, mutta luettuani juuri Sayaka Muratan Lähikaupan naisen (2020) koin tarvetta verrata näitä kahta teosta toisiinsa. Noriko Morishitan pieni teos teestä ja siihen liittyvästä tapakulttuurista tulee taatusti olemaan hittikirja Suomessa, enkä halua tällä arviollani riistää keneltäkään siihen liittyviä esteettisiä tai henkisiä oivalluksia, ihastuksen tai haltioitumisen hetkiä.

Parasta teoksessa on sen omaelämäkerrallisuus ja pitkä aikajana. Morishita kirjoitti kirjansa 2000-luvun alkupuolella jo keski-ikään ehtineenä, mutta hän alkoi harrastaa teeseremoniaa vuonna 1977, jolloin se ei ollut lainkaan muodikasta japanilaisen nuorison parissa. Hän oli kiltti lukiolainen perhetyttö, joka päätyi naapurin rouvan teekerhoon lähes sattumalta, eikä alussa ymmärtänyt itsekään, miksi jaksoi saapua paikalle joka lauantai-iltapäivä. Harrastus jatkui läpi yliopisto-opintojen, vaikka kertoja ei osoittautunut erityisen taitavaksi missään harjoituksen vaiheessa. Hän muutti pois vanhempiensa kotoa suht vanhana sinkkunaisena, mutta toisella paikkakunnalla asuminenkaan ei saanut häntä vieroittumaan sensein rauhoittavasta läsnäolosta ja teeseurueen tuomasta jatkuvuudesta. Norikon serkku Michiko oli myös alkuvaiheessa mukana geimeissä, mutta avioiduttuaan hän ei enää ehtinyt harrastaa teetä. 

Morishita on runollinen kertoja, joka kiinnittää kunnon zen-buddhalaiseen tapaan huomionsa jokaiseen sadepisaran ropinaan ja puron solinaan. Luonnon äänien kuuntelemisella on tässä tunnelmallisessa vuodenkiertokuvauksessa keskeinen rooli. Kirjan lukeminen on parhaimmillaan meditatiivista, ja pahimmillaan itseään toistavaa höttöä. Riippuu varmasti lukijan mielentilasta, kumpaan moodiin hän aivonsa asettaa, haltioituneeseen vai kriittiseen. Kovin neutraalisti teosta ei voi lukea, ja jos teos ei luo lukijan ympärille ihastunutta taikapiiriä, se saattaa jopa aiheuttaa tylsistymisen tai vihastuksen hetkiä. Itse en osannut päättää, kummalla jalalla heräisin tämän luettuani, ja siksi olin jättää siitä raportoimisen kokonaan välistä. Varsinkin, kun teos on ollut jo pitkään globaali bestseller, ja alkaa jo olla menneen talven lumia maailman kirjamarkkinoilla. 

Koska japanilaisista kaikki eivät itsekään suhtaudu teeseremoniaan kovin hartaasti, koko instituutiota saa myös kritisoida, ja jopa mollata. Itse rakastan kaikkea tarinankerrontaa teepannujen ympärillä, mutta en tule koskaan harrastamaan teetä tässä kirjassa esitetyllä tarkkuudella. Olen ollut mukana turisteille järjestetyissä seremonioissa muutaman kerran, enkä haltioitunut, enkä edes erityisesti pidä matcha-teen mausta. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat omaksua jotain tästä kulttuurista omaan arkeensa, ja niitäkin, jotka hurahtavat seremonian estetiikkaan loppuelämäksi. 

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on lempeä ja armollinen. Morishitan koko elämä ei keskity teen ympärille, hän tuskailee mitättömän uransa kanssa kustannusmaailmassa ja etsii rakkautta. Kirjassa käsitellään etäisesti myös naisen yhteiskunnallista asemaa Japanissa, sillä Morishita kuuluu ryhmään, joka ei helposti sopeudu valtavirtayhteiskunnan asettamiin normeihin. Kirja muodostaakin kiinnostavan lukuparin juuri lukemani Muratan teoksen kanssa, joka on tyyliltään ja fokukseltaan täysin vastakkainen, mutta joka lopulta kertoo samasta ilmiöstä. Sinkkunaisista, joiden päällimmäinen tavoite elämässä ei ole päästä hyviin naimisiin tai luoda satumaista uraa.

Sanomattakin on selvää, että Muratan viesti upposi minuun välittömästi, kun taas tämä pieni kirja ei herätä vastaavia poliittisia tai yhteiskunnallisia intohimoja. Eikä kaikkien kirjojen täydykään olla sorrettujen työläisten tai syrjään jäävien kansanryhmien puolestapuhujia. 

Itse en juuri nyt saanut tästä teoksesta uutta viisautta elämääni, koska olen aiemmin lukenut paljon syvällisempiäkin teoksia zenbuddhalaisuudesta. Mutta ruoan ja juoman näkökulmasta teos liputtaa lähiruoan ja satokauden erikoisuuksien merkitystä, ja varsinkin teen kanssa tarjoiltavat leivonnaiset ja makeiset saavat tarinassa suuren roolin. 

Suomalaisen Minna Eväsojan kertomus opiskelusta kiotolaisessa teekoulussa oli tähän verrattuna syvääluotaava teos, mutta se ei keskittynyt pelkästään teeseremoniaan. Varmasti tämän kirjan ystävä pitää myös Eväsojan teoksista, ja päinvastoin, mutta itse pidän enemmän sellaisista japanilaisen nykykulttuurin kuvauksista, joissa henkilöt eivät ole naimisissa maansa perinnekulttuurin kanssa ja jotka tuovat esiin ristiriitoja ja ongelmia, ei pelkkää harmoniaa tai siihen pyrkimistä.