Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s