Teekeittiössä solisee ja suhisee

Teos: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019)

Suomennos: Markus Mäkinen

Olin aikeissa jättää tämän teoksen arvioimatta, mutta luettuani juuri Sayaka Muratan Lähikaupan naisen (2020) koin tarvetta verrata näitä kahta teosta toisiinsa. Noriko Morishitan pieni teos teestä ja siihen liittyvästä tapakulttuurista tulee taatusti olemaan hittikirja Suomessa, enkä halua tällä arviollani riistää keneltäkään siihen liittyviä esteettisiä tai henkisiä oivalluksia, ihastuksen tai haltioitumisen hetkiä.

Parasta teoksessa on sen omaelämäkerrallisuus ja pitkä aikajana. Morishita kirjoitti kirjansa 2000-luvun alkupuolella jo keski-ikään ehtineenä, mutta hän alkoi harrastaa teeseremoniaa vuonna 1977, jolloin se ei ollut lainkaan muodikasta japanilaisen nuorison parissa. Hän oli kiltti lukiolainen perhetyttö, joka päätyi naapurin rouvan teekerhoon lähes sattumalta, eikä alussa ymmärtänyt itsekään, miksi jaksoi saapua paikalle joka lauantai-iltapäivä. Harrastus jatkui läpi yliopisto-opintojen, vaikka kertoja ei osoittautunut erityisen taitavaksi missään harjoituksen vaiheessa. Hän muutti pois vanhempiensa kotoa suht vanhana sinkkunaisena, mutta toisella paikkakunnalla asuminenkaan ei saanut häntä vieroittumaan sensein rauhoittavasta läsnäolosta ja teeseurueen tuomasta jatkuvuudesta. Norikon serkku Michiko oli myös alkuvaiheessa mukana geimeissä, mutta avioiduttuaan hän ei enää ehtinyt harrastaa teetä. 

Morishita on runollinen kertoja, joka kiinnittää kunnon zen-buddhalaiseen tapaan huomionsa jokaiseen sadepisaran ropinaan ja puron solinaan. Luonnon äänien kuuntelemisella on tässä tunnelmallisessa vuodenkiertokuvauksessa keskeinen rooli. Kirjan lukeminen on parhaimmillaan meditatiivista, ja pahimmillaan itseään toistavaa höttöä. Riippuu varmasti lukijan mielentilasta, kumpaan moodiin hän aivonsa asettaa, haltioituneeseen vai kriittiseen. Kovin neutraalisti teosta ei voi lukea, ja jos teos ei luo lukijan ympärille ihastunutta taikapiiriä, se saattaa jopa aiheuttaa tylsistymisen tai vihastuksen hetkiä. Itse en osannut päättää, kummalla jalalla heräisin tämän luettuani, ja siksi olin jättää siitä raportoimisen kokonaan välistä. Varsinkin, kun teos on ollut jo pitkään globaali bestseller, ja alkaa jo olla menneen talven lumia maailman kirjamarkkinoilla. 

Koska japanilaisista kaikki eivät itsekään suhtaudu teeseremoniaan kovin hartaasti, koko instituutiota saa myös kritisoida, ja jopa mollata. Itse rakastan kaikkea tarinankerrontaa teepannujen ympärillä, mutta en tule koskaan harrastamaan teetä tässä kirjassa esitetyllä tarkkuudella. Olen ollut mukana turisteille järjestetyissä seremonioissa muutaman kerran, enkä haltioitunut, enkä edes erityisesti pidä matcha-teen mausta. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat omaksua jotain tästä kulttuurista omaan arkeensa, ja niitäkin, jotka hurahtavat seremonian estetiikkaan loppuelämäksi. 

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on lempeä ja armollinen. Morishitan koko elämä ei keskity teen ympärille, hän tuskailee mitättömän uransa kanssa kustannusmaailmassa ja etsii rakkautta. Kirjassa käsitellään etäisesti myös naisen yhteiskunnallista asemaa Japanissa, sillä Morishita kuuluu ryhmään, joka ei helposti sopeudu valtavirtayhteiskunnan asettamiin normeihin. Kirja muodostaakin kiinnostavan lukuparin juuri lukemani Muratan teoksen kanssa, joka on tyyliltään ja fokukseltaan täysin vastakkainen, mutta joka lopulta kertoo samasta ilmiöstä. Sinkkunaisista, joiden päällimmäinen tavoite elämässä ei ole päästä hyviin naimisiin tai luoda satumaista uraa.

Sanomattakin on selvää, että Muratan viesti upposi minuun välittömästi, kun taas tämä pieni kirja ei herätä vastaavia poliittisia tai yhteiskunnallisia intohimoja. Eikä kaikkien kirjojen täydykään olla sorrettujen työläisten tai syrjään jäävien kansanryhmien puolestapuhujia. 

Itse en juuri nyt saanut tästä teoksesta uutta viisautta elämääni, koska olen aiemmin lukenut paljon syvällisempiäkin teoksia zenbuddhalaisuudesta. Mutta ruoan ja juoman näkökulmasta teos liputtaa lähiruoan ja satokauden erikoisuuksien merkitystä, ja varsinkin teen kanssa tarjoiltavat leivonnaiset ja makeiset saavat tarinassa suuren roolin. 

Suomalaisen Minna Eväsojan kertomus opiskelusta kiotolaisessa teekoulussa oli tähän verrattuna syvääluotaava teos, mutta se ei keskittynyt pelkästään teeseremoniaan. Varmasti tämän kirjan ystävä pitää myös Eväsojan teoksista, ja päinvastoin, mutta itse pidän enemmän sellaisista japanilaisen nykykulttuurin kuvauksista, joissa henkilöt eivät ole naimisissa maansa perinnekulttuurin kanssa ja jotka tuovat esiin ristiriitoja ja ongelmia, ei pelkkää harmoniaa tai siihen pyrkimistä.