Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen venäläinen sielu

Teos: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. (Atena, 2019) 

Suomennos: Heli Naski

 

Viv Groskop (s. 1973) on brittitoimittaja, näyttelijä ja standupkoomikko, joka opiskeli nuoruudessaan intohimoisesti venäjää ja asui joitain aikoja Pietarissa ja muuallakin Venäjällä. Pisimmät oleskelut sijoittuivat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin maassa elettiin kriittistä murroskautta ja koettiin myös nälkää ja puutetta. Tähän kauteen sattui aikoja, jolloin hän olisi halunnut venäläistyä kokonaan, jättää opintonsa ja alkaa odessalaisen muusikkopoikaystävänsä muusaksi. Kirjassaan Älä heittäydy junan alle hän käy läpi näitä kokemuksia suhteessa lukemiinsa venäläisen kirjallisuuden klassikoihin rennon rämäpäisellä otteella.

Olen todella nuiva elämäntapaoppaiden lukija, mutta tämä teos hurmasi minut synkistelevällä otteellaan jo alkumetreiltä. Olen lukenut hänen käsittelemistään yhdestätoista teoksesta vain kolme, ja viimeisestä lukemasta (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) on jo yli viisitoista vuotta. Anna Kareninan ja Ivan Denisovitsin päivän olen lukenut lukioikäisenä.

Kukaan Groskopin käsittelemistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole minulle uppo-outo; kaikkien teoksia on tullut tavattua jossain formaatissa. Luulen, että lähes jokaisella vähänkin kouluja käyneellä keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla suomalaisella on jonkunlainen suhde venäläiseen kirjallisuuteen, vaikka ei olisi naapurimaassa käynytkään. (Itseäni nuorempien lukumuistoista en tiedä, mutta oletukseni on, ettei venäläistä kirjallisuutta suosita äidinkielen opetusohjelmassa enää yhtä paljon kuin vaikka 1980-luvulla.)

Groskop luki klassikkojaan eri elämänvaiheissa, alkukielellä ja englanninnoksina. Käännösten välillä on eroja, ja teos tarjoaa myös välineitä oikeanlaisen käännöksen löytämiseen. Itse en ole pystynyt lukemaan Dostojevskiä englanniksi, vaikka olen joskus hänen teoksiaan hankkinut halpoina Wordsworth-pokkareina. Venäläinen teos englanniksi tuntuu liian suurelta kulttuuriselta hypyltä. Näin jään suomennosten varaan, enkä itse asiassa törmää niihin kovinkaan usein edes kierrätyshyllyjen välissä.

Groskopin suosikeista minua alkoi eniten innostaa Tsehov, jonka Kolme sisarta kuvastaa mainiosti omaa elämänasennettani. ”Älä jauha koko ajan Moskovasta” on hyvä ohje provinssikaupunkiin jämähtäneelle puolierakolle, joka ei yleensä osaa arvostaa lähiympäristöään. Voidaan myös pohtia, voiko samaan tarinaan tunkea kvassia ja shampanjaa. Groskop pitää kvassia ällöttävänä fermentoituna juomana, jota hän ei sijoita Venäjä-elämystensä kärkeen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia havaintoja ruoasta ja juomasta, niin kirjoista kuin elävästä elämästä poimittuina.

Myös Groskopin oma sukutarina on kiinnostava, sillä siihen liittyy niin pettymyksiä kuin valaistumista. Hän alkoi kiinnostua juuristaan kolmikymppisenä, ja toivoi löytävänsä venäläisen ensi-isän tai -äidin. Tarina kertoo myös brittien ohuesta historiallisesta muistista, sillä naisen ensi-isän emigraatiosta ei lopulta ollut montaa polvea aikaa.

Jotain yhteistä löysin Groskopin ja Ville Haapasalon muistelmista, vaikka Haapasalon ura on ollut huomattavasti enemmän kiinnittynyt Venäjään. Huumori on samansuuntaista, vaikka Groskopin kiinnostus venäläiseen kulttuuriin on akateemisempaa.

Luin kirjan parilla istumalla ahmien, mutta suosittelen taukojen pitämistä kappaleiden välillä. Teos tuntuu sellaiselta, joka olisi hauska omistaa, johon haluaisin tehdä reunahuomautuksia ja joka toimisi loistavasti oppaana Pietarin-reissulla. Täällä Tampereella kirjaan oli pitkä jono kirjastossa, mikä myös kertoo sen suuresta suosiosta.

Jos tämä teos ei onnistu houkuttelemaan uusia lukijoita venäläisten klassikkojen pariin, niin sitten ei mikään. Itse ajattelin kirjaa lukiessani eniten intialaisia ystäviäni, jotka ovat sivistäneet minua venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan suomalainen. Tämä siksi, että Intiassa venäläistä kirjallisuutta oli maiden ystävyyssuhteen vuoksi tarjolla kaikkialla halvalla, ja näin monet saivat runsaasti näitä Moskovassa painettuja niteitä myös koteihin. Luultavasti tästäkin on kirjoitettu vereviä muistelmia. Sellaisen haluaisin myös lukea.

PS: Kuva tulossa, kun saan nettiyhteyden asuntooni.

 

 

Ikuisen Eevan toivomuksista

Teos: Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! (Karisto, 1977, alk. 1953)

Valentinuksen päivän aaton tunnelmiin kuuluu sopivasti Suomi-filmimäinen dialogi ja aidon viaton maalaisromantiikka yhden sen grand ladyn, Aino Räsäsen (1910-1995) kelkassa. Helena-nimisistä kirjoista muistan vain nimiä äitini tyttöajan hyllystä, mutta ilmeisesti ne eivät nousseet hänenkään ykköslukemistoksi.

Löysin Helena-kirjasarjan kolmannen osan kierrätyshyllystä. Osia sarjassa näkyisi olevan kaksitoista, ja niissä seurataan kartanonrouvaksi edenneen kansakoulun opettajan ja tämän villikkotytär Päivin vaiheita. Ainakin neljä ensimmäistä teosta on nähnyt uuden elämän valkokankaalla, ja mahdollisesti parikin sukupolvea on tyydyttänyt romantiikan nälkäänsä teosten parissa.

Koska aloitin sarjan lukemisen keskeltä, sen kolmannesta osasta, en pysty hahmottamaan kaikkia taustoja. Junkkerien kartano sijaitsee maalaiskauppalassa, jossa on oppikoulu, elokuvateatteri ja jäätelöbaari. Suku on selvästi paikkakunnan silmäätekeviä, sitä porukkaa, joka seurustelee lähinnä opettajien, lääkäreiden ja kauppaneuvosten kanssa.

Teos keskittyy enemmän Päivin seurustelukuvioihin kuin äiti-Helenan tilanteeseen. Tytöllä on orastava romanssi nuoren biologian opettajansa Martin kanssa. Kukaan ei ole tästä kevyestä hakkailusta erityisen huolissaan, vaan naimattomien opettajien ja lukiolaisten lämpimät välit tuntuvat olevan normikauraa.

Päivin isoveli Arttu on oikukas tapaus, joka laiminlyö kilttiä vaimoaan Elinaa ja haikailee eksänsä, tuhman Margitin perään, vaikka tämä on naimisissa heidän yhteisen ystävänsä kanssa. Pariskunta on menettänyt esikoisensa päivän ikäisenä, eikä Arttu osaa tapausta surra. Avioelämä ei veljen touhuja seuratessa vaikuta Päivistä kovin hohdokkaalta. Mutta kuka kesyttäisi metsästystä harrastavan luonnonlapsen, siinä meillä pulma.

”Ikuinen Eeva” esiintyy tässä romaanissa naisen kilpailuviettinä muiden naisten edessä, ja Elina toivoisi Margitin näkevän edes yhden tulisen syleilyn, johon Arttu niin harvoin hänet sulkee. Kirjan naishahmot tuntuvat hieman yksinäisiltä ja omiin oloihinsa vetäytyviltä.

Kirjan maailma tuntuu perin konservatiiviselta, mutta sarja tuntuu sellaiselta, jota äidit ja tyttäret ovat voineet lukea yhdessä punastelematta. Tähän verrattuna mm. Hilja Valtosen teokset tuntuvat asteen uskaliaammilta, vaikka selvästi kuuluvat samaan genreen.

Muuten teos oli vetävää, nopealukuista tekstiä, mutta jotkut dialogit tuntuivat korostetun korrekteilta ja teeskenteleviltä, kuten Suomi-filmissä pahimmillaan käy. Hahmojen parempiosaisuus korostuu siinä, että he käyttävät kirosanojen sijaan termejä ”turkanen” ja ”jukravita” – ja näidenkin sanojen käytöstä Päiviä totutaan ankarasti.

En paljasta koko juonta kertomalla, että Päiviltä näyttäisi pahasti jäävän lukio kesken. Siitäkään hänen vanhempansa eivät ole erityisen huolissaan. Kylillä tyttöä pidetään huonosti kasvatettuna letukkana, mutta jos on kartanon nuorin tytär, tärkeämpää on keskittyä ampumaan rusakkoja rehdissä aseveliseurassa.

Kohtaamisia kuunsillalla

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka 

Antti Halme

Saattohoitokoti on paikka, josta tulee harvemmin luettua fiktiota tai muutakaan dokumentääristä tekstiä. Antti Halme sijoittaa romaaninsa Saattaen vaihdettava osittain espoolaiseen Kuunsilta-nimiseen hoitolaitokseen, jossa keski-ikäinen veturinkuljettaja Tomi tekee kuolemaa. Samaan aikaan toisaalla elämää pelkäävä mainostoimiston copywriter Mika kärvistelee bosslady-vaimonsa tyrannissa, ja haaveilee turhaan lomamatkasta Reykjavikiin, koska vaimo haluaa joka vuosi samaan hotelliin Teneriffalle.

Miehet kohtaavat, koska Mika ilmoittautuu Kuunsiltaan vapaaehtoiseksi. Paikkaan on paljon hakijoita, ja haastattelu jännittää miestä enemmän kuin mikään palkkatyöhön liittyvä tehtävä. Miehen käsitykset kuolemasta muuttuvat, kun hän pääsee Tomin kanssa baarikierrokselle. Tomilla käy flaksi lähiön tatuoitujen yksinhuoltajien kanssa senkin jälkeen, kun hän kertoo naisille terminaalivaiheen sairaudestaan. Mika on miehelle salaa kateellinen, ja häpeää sitten tunnettaan, koska tuskin on mitään nolompaa kuin kuolemansairaan kadehtiminen.

Romaanin kolmas kertoja on kaappijuoppo työtön kotiäiti Minna, jolla on edelleen varaa Stockan Herkun juustoihin, sillä mies tienaa kahden edestä. Minna suree teininä kuollutta poikaansa Saulia, jonka reinkarnaatioita hän kohtaa markettien käytävillä. Veturinkuljettaja Tomilla on jotain tietoa onnettomuudesta, joka vei kahden nuoren henget. Päähenkilöiden elämät limittyvät toisiinsa, ja jokaisella on joku mörkö kohdattavanaan.

Teoksen nimi on oivaltavan ilkikurinen, ja saattohoitokodin Halloween-koristeista irtosi makaaberia huumoria. Paikoitellen vitsit olivat hieman kliseisiä, varsinkin alfaurosten pyydystysviettiin ja lihansyöntiin liittyvät. Halmeen tausta mainostoimittajana näkyy tekstissä nokkelia one-linereina, ja tavallaan pidin siitä, että romaanissa näkyi mahdollisia omaelämäkerrallisia vivahteita. Hyvin etäisesti teos muistutti minua viime vuonna lukemastani Olga Kokon teoksesta Munametsä, vaikka jälkimmäisessä oli roisimpaa huumoria. Molemmissa teoksissa yksi päähenkilöistä on turhautunut työssään mainostoimistossa, ja molemmissa seikkaillaan ainakin osittain Espoossa.

Toinen teos, jota muistelin kirjaa kuunnellessa, oli Petja Lähteen romaani Ilon kaava (2018), jossa junilla ja saattohoidolla on myös keskeinen rooli kerronnassa. Teokset muodostavat kiinnostavan lukuparin, ja uskon, että niiden lempeä huumori puree samanhenkisiin ihmisiin.

Ehkä kuitenkin kuolemaa enemmän romaani kertoo espoolaisten keskiluokkaisten perheiden suorituskeskeisestä arjesta. Vaikka Tapiolan alueen perheet ylpeilevät lastensa monipuolisilla harrastuksilla ja onnistuneilla sisustusratkaisuilla, teoksen keski-ikäisiä vanhempia riivaa henkinen tyhjyys. Sen karistamiseksi vaaditaan välillä vahvempia lääkkeitä kuin omalla kahvikoneella tehty tuplaespresso. En ainakaan olisi halunnut vaihtaa roolia teoksen ”semisti” menestyneiden hahmojen kanssa, joiden elämää silti kehystää jatkuva yt-neuvottelujen pelko.

Äänikirjana teos toimi loistavasti, koska tarina ei ollut liian rönsyilevä. Yleensäkin suosin äänikirjoissa lyhyempää formaattia, ja tämä reilu kuuden tunnin setti oli sopivan mittainen. Suosittelen teosta varsinkin ruuhkavuosiaan viettäville perheellisille, joilla ei ole aikaa lukea kuin muutamia kirjoja vuodessa. Itselleni teos oli kepeä välipala, joka tuotti empaattisia värähdyksiä, mutta sen arkinen aherrus ei välttämättä tule jättämään syvää muistijälkeä.

Saattohoidon kuvauksesta annan kirjailijalle kunniamaininnan, koska hän ei kertaakaan sortunut jeesusteluun tai muuhun ylisentimentaaliseen höttöön teemaa käsitellessään.

Pala Pakistania Pirkkalassa

Teos: Bapsi Sidhwa: The Bride (Jonathan Cape, 1983)

Yli kahden viikon blogihiljaisuus on toivon mukaan tehnyt puuroutuville ajatuksille hyvää. Takana on taas yksi työläs muutto, ehkä elämäni kolmaskymmenes. Muutin kaupungin sisällä tänne Härmälän suuntaan, lähemmäksi Pirkkalan rajaa. Silkasta uteliaisuudesta on tullut tutkittua naapurikunnan palveluja, ja ainakin sen pääkirjasto tuntuu mahtavalta paikalta.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi pala Pakistania, varsin yllättävässä muodossa. Romaani näyttää kannen perusteella yltiöromanttiselta, mutta sitä se ei ole lainkaan. Bapsi Sidhwa on yksi maan kiinnostavimpia naiskirjailijoilta, joka tosin kirjoittaa Yhdysvalloista käsin. Hän kuuluu parsivähemmistöön, ja hänen tunnetuin teoksensa Cracking India/The Ice-Candy Man kertoo Intian jaosta tuon vähemmistön ja lapsen näkökulmasta. Olen myös lukenut häneltä toisen teoksen The Crow-Eaters, jossa vähemmistönäkökulma oli vielä vahvempi. Hänen teoksissaan moninaiset vähemmistöt pääsevät näkyviin ja kuuluviin, ja niissä pohditaan ”juurien” menettämisen ja pakkosiirtojen problematiikkaa hyvin samansuuntaisesti kuin suomalaisessa evakkokirjallisuudessa.

Tässä romaanissa päähenkilöt ovat ottoisä ja ottotytär, jotka kohtalo on tuonut yhteen eteläisessä Punjabissa vuonna 1947. Qasim-niminen vartija on vaalea pataanimies Kohistanin vuorilta, ja häntä kiusataan kivikautisista tavoista kaupunkioloissa. Hän menettää perheensä väkivaltaisessa mellakassa siirtojen aikana, ja näkee myös, kuinka sikhitaustaisen Munni-tytön vanhemmat tapetaan. Mies näkee moraaliseksi velvollisuudekseen pelastaa tytön, vaikka kuka tahansa voi ulkonäön pohjalta arvata, etteivät he ole verisukulaisia. Munni saa uuden musliminimen, hänestä tulee Zaitoon, mutta hän pystyy hämärästi muistamaan, että on joskus kuulunut toiseen kulttuuriin.

Kaksikko muuttaa Pakistanin puolelle Lahoreen kaupunkiin, johon kummallakaan ei ole aiempia siteitä. Naapurusto ottaa Zaitoonin kasvatuksen yhteiseksi asiaksi, koska Qasim ei aina kykene esimerkillisen isyyteen. Hän pyörii pikkurikollisten kintereillä, ryyppää ja käy Hira Mandin punaisten lyhtyjen alueella vikittelemässä tanssityttöjä. Toisaalta pataanien heimokulttuurin konservatiiviset arvot ohjaavat hänen toimiaan niin, että tyttären tultua toiselle kymmenelle hän alkaa suunnitella tämän naittamista oman klaanin miehelle.

Romaanin sävy on klassisen feministinen, paikoitellen vähän liiankin opettavaiseen sävyyn. Kuitenkin Sidhwa pystyy sympatiseeraamaan Kohistanin vuoristoalueen ihmisiä, ja kertoo tarinaa kulttuurista, jota monet pakistanilaisetkaan eivät ymmärrä. Kivellä takapuolen pyyhkiminen tuntuu primitiiviseltä jo 1940-luvulla kaupunkilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Himpun verran amerikkalaista saippuaoopperaa teokseen tuo Amerikan morsian Carol, jonka seksuaalinen syrjähyppy paikallisen kenraalin kanssa kohottaa kulmakarvoja jopa 37 vuoden ja tuhansien kilometrien etäisyydeltä.

Kirja oli sen verran heikossa hapessa, että se hajosi käsiin lukiessa, mutta aion säilyttää sitä ainakin hetken, koska se sopii hyvin sisustukseeni.

Luottavaisin mielin aloittelen elämää täällä uusilla hoodeilla, sillä tuntuu, että saatan hyvinkin saada muutossa kärsimäni kirjatappiot takaisin. Tilaa kirjoille tosin enää on kaksi hyllyllistä.

Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.