Painajaisten My Fair Lady

ConstantineTeos: Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (HarperCrime, 2020)

Käännös: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Tuulimaria Bützow

Tänä vuonna sinnittelin maaliskuun alkuun saakka sortumatta yhteenkään populaariin anglomaailmaan sijoittuvaan psykologiseen trilleriin. Vuoden ensimmäinen kandidaatti tässä genressä olikin sitten koukuttavaa settiä, ja viikonloppu on mennyt mukavasti  niljakkaissa tunnelmissa. Kovin montaa minua puhuttelevaa amerikkalaista trilleriä en ole viime aikoina kohdannut, ja brittiteostenkin kanssa on tullut välillä suuria pettymyksiä. Mutta Liv Constantinen Toinen rouva Parrish tarjosi minulle alusta loppuun saakka sopivan ahdistavan, mukaansatempaavan elämyksen.

Kirjailijakaksikko ovat sisaruksia, ja Liv on keksitty nimi, Constantine heidän oikea kreikkalaistaustainen sukunimensä. Kahden naisen kollektiivinen kirjoittajuus ei sinänsä näy tekstissä, mutta ehkä teosta on editoitu keskimääräistä enemmän. Tarina on jouheva ja nopeatempoinen, ja siinä seurataan kahden naispuolisen ”onnenonkijan” sosiaalista nousua keskilännen vaatimattomista oloista kohti Long Islandin rikkaidenrantaa ja sen varteenotettavia aviomieskandidaatteja.

Pääasiallinen kertoja on alle kolmikymppinen Amber, jolla on synkkä tausta ja valtava draivi päästä hyviin naimisiin. Tarinan alussa hän toimii kiinteistönvälittäjänä, mutta onnistuu soluttautumaan hienostorouvien piireihin paikallisella kuntosalilla. Pian hän on järjestänyt itselleen potkut ja paikan varainhankkijana kystisen fibroiditaudin potilaiden tukiyhdistyksessä. Yhdistyksen puheenjohtaja Daphne on toinen kertoja, joka saa äänen vasta kertomuksen loppupuolella. Hän on myös noussut sosiaalisesti yhdistyksensä kautta, ja napannut Bishop’s Harbourin menestyneimmän bisnesmiehen Jacksonin.

Daphne ja Amber ystävystyvät nopeasti, ja pian Amber on adoptoitu perheeseen uskotuksi luottoystäväksi. Naisilla on reilu kymmenen vuotta ikäeroa, ja heitä erottaa myös parikymmentä kiloa painoa. Rouva Parrish lahjoittaa mielellään nuoremmalle ystävälleen pieneksi jääneitä vaatteita, eikä kestä kauan, kun Amber jo työskentelee Jacksonin toimistossa New Yorkissa miehen henkilökohtaisena sihteerinä. Amberilla on päämäärä, eikä hän kaihda mitään keinoa sen saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti.

Kirjan asetelma on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta juonen pyöritys on hurjaa ja kolmiodraama kehittyy myös yhteiskunnallisen analyysin ympärille. Daphne on päätynyt rikkaiden piireihin osittain sattumalta, hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut päätyä ”pidetyksi” naiseksi. Hänen New Hampshiressa asuva äitinsä pitää majataloa (eli elättää itseään rehellisellä työllä) ja on ainoa, joka pystyy kritisoimaan tyttärensä elämäntapaa. Perheen tytärten synttärit ovat ehkä ainoa tilaisuus, jolloin Daphne joutuu kohtaamaan vähemmän onnekkaita sukulaisiaan. Tyttäret ovat poispilattuja, nenäkkäitä ja yhtä ”kujalla” elämän realiteeteista kuin vanhempansakin.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa arviota ilman juonispoilereita. Toisaalta jo kirjan takakansi paljastaa tämän saman asetelman, josta arviossani nyt kerron. Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta suosittelen kirjan lukemista mahdollisimman tuorein silmin, kuten itsekin tein (sain kirjan kirjastosta nopeasti tietämättä siitä etukäteen liikaa). Minuun tämä tarina iski johonkin angstihermoon kuin häkä, ja jaksoin seurata paikoitellen saippuaoopperaisia kohtauksia ihmeen hyvin. Henkilöiden juonikkuus oli paksumpaa kuin muinaisissa suosikkisarjoissani Dallasissa ja Dynastiassa, mutta paikoitellen tarina tuntui jopa akateemisesti suuntautuneelta.  Loppua kohti aloin tosin jo laskeskella Amberin ja Daphnen leuan loksahteluja ja muita kehollisia manerismeja, jotka toistuivat säännöllisesti. Naisilla oli molemmilla ilmiömäinen kyky tuottaa toisilleen ikäviä yllätyksiä, eikä kaksintaistelussa kumpikaan selvinnyt voittajana.

Toki kriittinen lukija voi hämmästellä tarinaa, jossa ainoa päämieshenkilö on sydänjuuriaan myöten pahuuden ilmentymä. Monella tapaa romaanissa kerrataan klassisen narsistin käyttämiä psykologisia sodankäynnin keinoja, mutta tällainen kuvaus taitaa olla psykologisten trillereiden peruskauraa. Romaanin vahvuus ei ole henkilöhahmoissa, eikä välttämättä juonessakaan, vaan edistyneen kapitalismin analyysissa, joka ilmenee uskonnon korvikkeena ja paljon vahvempana huumeena.

Hyväntekeväisyyden ja potilasjärjestön teemat olivat hyvä lisä tässä ihmissuhdesopassa, joka kertoi myös yhteiskunnasta, joka ei pyöri ilman rikkaiden joutilaiden armeliaisuutta. Sairaan kinkkisellä tavalla Constantinen sisarukset myös kirjoittavat uudelleen My Fair Ladyn eli Pygmalionin tarinaa, jossa rikas mies alkaa kouluttaa köyhää naista itselleen sopivaksi kumppaniksi. Jacksonin vaimon koulimisen tavoissa näkyi tendenssejä Yhdysvaltojen uuskonservatiivien eetoksesta, jossa naisten kontrollia ja kurittamista ei enää tarvitse kaikissa piireissä piilotella. Ruokapäiväkirjan pitäminen pakolla oli yksi alistamisen muoto, joka jäi minulla tästä kirjasta vahvasti mieleen.

Romaanissa seikkaillaan Long Islandin lisäksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja Bora Boralla. Yksityiskoneella lentäminen on jo ilmastonäkökulmastakin niin törkeää, että teos saattaa puhutella sellaisiakin lukijoita, jotka harvemmin lukevat psykologisia trillereitä. Lukuasentoon on säädettävä erityinen nappi överille tykitykselle, muuten teos voi tuntua liioitellulta. Ja vaikka siinä käsitellään myös vakavia yhteiskunnallisia kipupisteitä, ei sen kaikkea melodraamaa kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.

Yksi kommentti artikkeliin ”Painajaisten My Fair Lady

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s