Teos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)
Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio
Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.
Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.
Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.
Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.
Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.
Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.
Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.
Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.
Anun ihmeelliset matkat 