Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s