Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

7 kommenttia artikkeliin ”Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

  1. Olen onnistunut välttämään Riihitien täysin sekä kirjallisissa että epä-kirjallisissa yhteyksissä (no, Tampere on muutenkin tuttu vain erittäin pintapuolisella tavalla), mutta aika jännää, että jonkin paikka on omalla tavallaan antanut noinkin paljon kirjallisuuteen. Laihon kirja vaikuttaa pitävän sisällään elävänoloista lähihistorian kuvausta. Tämä kirja on mennyt minulta katalogeissa täysin ohi, mutta periaatteessa voisi hieman kiinnostaakin.

  2. Yritin ruinata tätä Likeltä, mutta sain vain jonkun ladattavan version, joten pitää odotella kirjastojen aukeamista ja uutuuskirjojen varausjonojen etenemistä, että saisin tämän joskus käsiini… pakko päästä lukemaan edes joskus. Yritin äänikirjaversiota, mutten taipunut sen rytmiin.

    Mulle Nekala on vain kaksi käyntikohdetta, Wuf ja tukku joissa välillä asioidaan kun sinne suuntaan on muutakin syytä lähteä. Asustellaan siis Lielahden kyljessä Ylöjärven puolella. Ollaan muuten asuttu tällä kylällä myös rintamamiestalossa jonka mieheni mummo ja pappa, Karjalan evakot, rakensivat. Nyt on ajat muuttuneet, mutta silloin 70-luvulla kun mieheni oli lapsi, kaikissa taloissa monen kilometrin matkalla asui hänen sukulaisiaan ja jokunen muuten samalta kylältä tullut evakkoperhe.

  3. Samuli Laiho kilauttaa sen verran kelloja, että muistan hänet Ismo Alangon siivellä. Tuli teininä kuunneltua sekä Ismo Alankoa että veljensä Ilkan Neljää Ruusua. Samuli Laihosta en juuri mitään tiedä ja kirjoituksessasi tulikin esille aika paljon yllättävää tietoa. Syntyi todella voimakas tunne, että minun pitää – siis on aivan pakko – tämä kirja lukea. Osin ihan aikakautensa takia (vaikka itse hieman nuorempi olenkin), osin paikkojen. Suomi ja erityisesti pääkaupunkiseutua käsittelevä kirjallisuus kiehtoo ja jos sijoittuu lähihistoriaan, niin kiinnostaa todella paljon. Ihan sama onko faktaa, fiktiota vai autofiktiota. Olen itse varttunut alkoholistiperheessä, joten äidin alkoholismin käsittely myös kiinnostaa.

  4. Tämäpä kiinnostavan kuuloinen teos! Samuli Laiho on muusikkona jollakin tapaa tuttu, mutta tämä tausta oli aivan uutta tietoa. Ja tuntuu, että tässä on monenlaisia teemoja. Lähiötä, evakkoutta, alkoholismin ja riippuvuuksien periytyvyyttä. Vaikuttaa lupaavalta.

  5. Tunnen oloni jotenkin sivistymättömäksi, koska en tiennyt googlaamatta, kuka on Samuli Laiho tai miten Riihitie on merkittävä juttu. Mutta taas sitä vain huomaa, että ihmiset tietävät niin erilaisia asioita ja erilaiset asiat ovet heille merkityksellisiä. Minulla ei esimerkiksi ole lainkaan sukua Karjalasta. Koen Lapin ja erityisesti Lapin sodan määrittelevän omaa sukuhistoriaani enemmän.

    Kirja itsessään kuulostaa kiinnostavalta. Kirjoitat myös aina todella kauniisti.

  6. Minä olen ihan kauhean huono tietämään suomalaisia muusikoita ja näyttelijöitä. Kirjailijoita sentään jonkun verran, mutta melkoisen pienellä otoksella heitäkin lukuajan rajallisuuden vuoksi. Siispä en olisi tätäkään kirjailijaan osannut musiikkiin yhdistää ilman artikkeliasi. Tosin en olllut kyllä kuullut kirjastakaan.
    En ole ihan varma, onko Lasiseinä minua houkuttava kirja ollenkaan. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kaipaan lähinnä jotain kepeää ja muutenkin on lukeminen jäänyt ainakin tällä viikolla ihan minimiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s