Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s