Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.