Psykologin lapsi kulkee ilman kenkiä

JälkikasvukausiTeos: Roope Lipasti: Jälkikasvukausi (Atena, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Retriittini Keski-Suomessa uhkaa jo edistyä kohti kirjapuutostautia, ja siinä tilassa pitää tyytyä huippusuositun Ellibsin ilmaiseen ja niukkaan tarjontaan. Tänään arpa osui tuttuun ja turvalliseen Roope Lipastiin, jonka tunnen jouhevaksi ja humoristiseksi kertojaksi. Ihan jokainen Lipastin teos ei ole kolahtanut, enkä ole kaikista lukemistani raportoinutkaan. Hänen tuotantonsa tuntuu juuri sopivalta lomalukemiselta, ja taipuu hyvin tien päälle kuunneltavaksi.

Jälkikasvukaudessa puhuu nimetön perheenisä ja psykologi, joka kirjoittaa populaaria teosta nuorten kasvatushaasteista. Lapsia perheessä on kolme, ja vaimo Piia on töissä seurakunnassa, ymmärtääkseni pappina. Ongelmia perheessä alkaa tuottaa keskimmäinen lapsi, 15-vuotias Elias, joka on löytänyt ensimmäisen heilansa Emman.

Perheessä esikoinen Maija on lentämässä pesästä, ja kertojan äidillä on havaittu tilapäistä sekavuutta. Vaimon ja anopin suhde tuntuu läheisemmältä ja spontaanimmalta kuin kertojan ja tämän äidin. Kertoja viettää enemmän aikaa autotallissa eläinaiheisten savitöidensä parissa kuin perheensä tai työn alla olevan kasvatusoppaan, jonka äänensävy on teennäisen nokkela. Olisiko mies pärjännyt paremmin biologina kuin kasvatusguruna, sitä tämä pohtii synkkinä hetkinään.

Perheen tarina on perinpohjin arkinen, siihen kuuluu vanhempainiltoja, luokkaretkien rahankeruuta, mopojen rassaamista, päihdevalistusta, ehkäisyneuvontaa, jauheliharuokien innovointia ja ikääntymisen vertailua. Kirjan vanhemmat tuntuvat turvallisen konservatiivisia, keskinkertaisilta ja konsensukseen pyrkiviltä. Perheessä ei väännetä veganismista, ilmastonmuutoksesta eikä poliittisista suuntauksista. Välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu YLE2-kanavan maalaisille keskivertokatsojille, joiden elämään ei edelleenkään kuulu intersektionaalinen feminismi, eivätkä muut hankalat vieraslajikkeet.

Toki kirjan perhe käy läpi lievän kriisin Eliaksen katoamistemppuihin ja niitä seuraavan lastensuojeluinsidentin muodossa, mutta kovin vakavasta oireilusta ei ole kyse. Ehkä teoksen tarkoituksena on muistuttaa siitä, kuinka tavallisia yhteiskunnan interventiot perheiden arkeen näinä päivinä ovat, ja kuinka lasun asiakkaaksi voi päätyä, vaikka olisi kunniallisesti naimisissa ilman päihdeongelmaa tai ulosottokierrettä.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, muutamassa kohdassa nauratti ja pidin eniten kertojan biologian oppitunneista. Suosittelen kirjaa erityisesti useamman lapsen vanhemmille ja niille ruuhkavuosiaan eläville, jotka eivät kesälomillaan veny kovin moneen teokseen. Kirjan anti niille, joille teinien kasvatus ei juuri nyt ole ajankohtaista, on kyseenalainen. Itseäni aihe edelleen kiinnostaa, mutta etsin yleensä tarinoita, joissa perheen arki ei noudata ennaltamäärättyä kaavaa.

Tässä tarinassa ei lopulta tapahtunut paljoa, ja sen vuoksi teos jää omalla lukujanallani ”käyttötavaraksi”, joka ei jätä kovin syvää muistijälkeä. Myös teoksen teema, jossa kasvatuksen ja ihmismielen ammattilainen kokee avuttomuutta oman haastavan lapsensa seurassa, on jo miltei loppuunkaluttu, ja siitä on vaikea löytää uutta, raikasta näkökulmaa. Romaanin äiti ei kristillisenä kasvattajana tuntunut piiruakaan kiinnostavammalta, vaikka teoksessa viljeltiin jonkun verran kristillistä terminologiaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: ”Kirjassa on isovanhempia.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s