Perustuslaki sisälläni

Teos: Naoise Dolan: Jänniä aikoja (Otava 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa olen hehkuttanut nuoren irlantilaisen komeettakirjailija Sally Rooneyn kirjoja, en pelkästään siksi, että kaipaan Dubliniin ja omiin nuoruusmuistoihini kaupungista. Rooneyn kirjoissa on ollut ovelaa poliittista analyysiä rivien välissä, ja näennäisen kepeyden taakse on piilotettu vakavaa yhteiskuntakritiikkiä. Ja nyt saan jatkaa matkaa Naoise Dolanin kanssa, esikoiskirjailijan, jonka uraa Rooney on edistänyt työssään kulttuuritoimittajana.

Jänniä aikoja sijoittuu Hong Kongin vuosiin 2016-7, jonne nuori dublinilainen Ava matkustaa heti yliopistosta valmistuttuaan. Hän löytää turhauttavan työpaikan rikkaiden lasten englannin opettajana yksityisessä kielikoulussa. Asuminen AirBnb-kimppakämpässä on tunkkaista, joten hän muuttaa pian uuden brittiystävänsä Julianin luo. Julian on menestynyt pankkiiri, joka on käynyt Etonin ja Oxfordin yliopiston, ja jonka eteneminen elämässä on itsestäänselvyys.

Kirjan alussa pelkäsin oudon pariskunnan seksisuhteen kuvauksen kääntyvän Fifty Shades of Gray-tyyppiseksi eroottiseksi päiväuneksi, mutta ehei, teoksessa ei ole mammapornon häivääkään. Ava on kiinnostunut itseään rikkaammista miehistä, mutta haluaisi silti säilyttää feministisen identiteettinsä. Mutta kun Julian on poissa pitkillä työmatkoillaan, Avan elämään saapuu kiinalaistaustainen Edith, joka Julianin lailla tulee paremmista piireistä.

Ava päätyy epämääräiseen suhteeseen molemman kanssa heidän toisistaan tietämättä. Suhde naiseen on miessuhdetta romanttisempi: Edithin vuoksi Ava on valmis ostamaan Jo Malonen luksustuoksukynttilöitä, jotka vievät hänen palkastaan usean tunnin loven. Edith on tasokkaaseen elämään tottunut Instagram-hifistelijä ja juristi, jolla on Kanadan kansalaisuus. Tämän hänen äitinsä takasi aikanaan menemällä synnyttämään ainoan tyttärensä Torontoon, ja oli lähellä, että tytär olisi saanut kaupungin nimen.

Naisten suhde tuntuu lähes telepaattiselta, mutta Julianin ja Avan keskusteluissa on kiinnostavampaa poliittista kitkaa. Julian ei ole aivan tyypillinen rahanahne pankkiiri siksikään, että hänen isänsä on marxilainen professori ja olisi toivonut pojastaan jotain muuta kuin rahan palvojaa. Vaikka Miles-isä ja poika asuvat Hong Kongissa vain parin metropysäkin päässä toisistaan, he ehtivät tavata vain pari kertaa vuodessa. Ava pohtii naapurimaiden eroja perhesuhteiden hoidossa, ja huomaa niiden olevan merkittävät. Yläluokkaisilla briteillä vanhempien ja lasten välit voivat olla todella kalseat, eikä hän erityisesti kaipaa tulevaksi esitellyksi Julianin Englantiin jääneeelle äidille Cambridgeshiren kartanolla.

Kirjan hauskimmat havainnot liittyvät kieleen, ja statuseroihin aksenttien välillä. Ava ei ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta silti hänen odotetaan imitoivan brittiaksenttia englannin opetuksessaan. Poliittisesti tietoisemmat hongkongilaiset toki myös kritisoivat sitä, että rikkaat pyrkivät pääsemään eroon paikallisesta englannin variantista. Postkoloniaalia kritiikkiä teokseen on ripoteltu sopivasti, mutta ei kuitenkaan niin, että illalliskeskusteluista tulisi raskaita.

Itseäni kiinnosti silti eniten Avan feministinen kommentointi oman maansa lähihistoriasta, sillä hän on lyhyen seksuaalihistoriansa aikana kokenut miesten kanssa maatessaan saaneensa maan perustuslain sisäänsä. Vastaavasti nuorilla naisilla on ollut tapana säästää rahaa yllätysraskauden varalle aborttirahastoon. Jotkut ovat pitäneet rahastoa porukalla, mutta Ava on säästänyt rahaa yksin. Kun hän ei 22-vuotiaana ole vielä joutunut käyttämään tiliään, hän pääsee rahastonsa turvin vaihtamaan maata.

Tässä teoksessa oli vähän samaa twistiä kuin suomalaisen Emma Kantasen Pekingiin sijoittuvassa teoksessa Nimi jolla kutsutaan öisin, jossa tosin LGBT-kulttuuria kuvataan tarkemmin ja jossa erotiikalla on suurempi rooli. Yhtä lailla teosta voi verrata Kevin Kwanin Ökyrikkaisiin aasialaisiin, vaikka lopulta Avan elämä ei ole kovin ökyä.

Teemojensa puolesta romaani varmasti vetoaa eniten parikymppisiin lukijoihin, mutta rikkaan kielen ja historiallisten tasojensa vuoksi sitä uskaltaa suositella myös vanhemmille lukijoille. Hauskinta oli, että teoksen kautta pääsi vierailemaan kolmessa kulttuurissa samanaikaisesti.

Anonyymien postikorttien politiikasta

Teos: Hans Fallada: Alone in Berlin. (Penguin 2009/1947)

Käännös: Michael Hofman

Kolmas Saksaan sijoittuva historiallinen romaanini onnekkaassa lukuputkessa on jo klassikon asemaan noussut Hans Falladan (1893-1947) viimeiseksi teokseksi jäänyt Jeden stirbt fur sich allein. Teoksen löysin Metso-kirjaston kierrätyshyllystä, mutta olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pari vuotta. Se on saatavilla myös suomeksi Gummeruksen kustantamana vuodelta 2013.

Teos on trilleri, joka keskittyy yhden kerrostalon asukkaisiin Jablonski Strassella, Friedrichsheinin asuinalueella. Sen takana on tosi tarina köyhästä keski-ikäisestä pariskunnasta, jotka aloittivat yhteisen natseja vastustavan postikorttiprojektin menetettyään ainoan poikansa rintamalla. Nimiä kirjassa on muutettu ja muitakin taiteellisia vapauksia otettu, mutta Falladalla oli kirjaa kirjoittaessa hallussaan tapaukseen liittyvät dokumentit.

Tämä on teos, jonka huonokuntoinen, kuolemansairas mies kirjoitti vimmaisesti parissa kuussa vapauduttuaan natsien mielisairaalasta. Falladan elämän tragedia ja siitä johtuva masennus eivät olleet natsien aikaansaamia, mutta hän joutui kokemaan kovia toisen maailmansodan aikana niin poliittisista kuin henkilökohtaisista syistä.

Otto ja Anna Quangel elävät sodan aikana hiljaiseloa asunnossaan, jossa käy harvoin vieraita. Oton työ huonekalutehtaalla on vaakalaudalla, kuten on naapurin miestenkin, joista osa käy samassa tehtaassa. Miehen on pakko kuulua natsien ammattiliittoon pitääkseen työnsä, mutta puolueeseen hän ei suostu liittymään painostuksesta huolimatta. Hän myös vastustaa natsien rahankeruuta ns. talvirahastoon, jota hän pitää köyhän kansan ryöstöviljelynä.

Samassa talossa piilotellaan rouva Rosenthalia, joka on pitänyt ompelutarvikekauppaa eikä ole suostunut jättämään rakasta Berliiniään, vaikka kaikki tämän lapset ovat lähteneet ulkomaille. Kukaan ei tiedä, onko herra Rosenthal elossa, mutta naapurissa asuva vanha tuomari on pariskunnan puolella oikeudentajuunsa viitaten.

Pernicken perheessä viina virtaa, eivätkä sen nuoret SS-miehet aina ehdi herätä krapulaltaan kyttäämään naapureitaan. Kaikki pelkäävät Pernickejä, mutta perheen kanssa on pysyttävä väleissä, jos meinaa vielä asua samassa talossa. Enno Kluge on talossa kerran asunut pikkurikollinen, joka ei välitä kontaktiensa poliittisesta suuntautumisesta, kunhan tarjotuista keikoista on tälle itselleen hyötyä. Hän majailee milloin kenen hyväuskoisen leskirouvan tai prostituoidun nurkissa, ja haaveilee ”ylläpidetyn miehen” asemasta, ja sekaantuu postikorttikeissiin oltuaan kerran väärässä paikassa väärään aikaan.

Teoksessa on muitakin natsismin vastustajia kuin Quangelit, mutta eri ryhmien vastarintaan liittyy ymmärrettävistä syistä myös vainoharhaisuutta. Romaanin saksankielinen nimi on suorasukaisempi kuin englanninnos, ja kuoleman uhmaaminen on yksi romaanin henkilöiden toiminnan motiivina. Myös Gestapon hysteerinen kiinnostus korttien lähettäjän henkilöllisyyteen pommitusten keskellä tuntuu absurdilta, mutta tapaus on helppo keino saada mainetta ja kunniaa, eli toimii sitä tutkiville poliiseille lähinnä oman kilven kiilloittajana.

Kirjan dokumentäärinen tyyli ei ole kärsinyt ajan hampaissa, mutta välillä häiriinnyin liiallisesta huutomerkkien ja kolmen pisteen käytöstä. Falladan tyyliä voisi jopa luonnehtia lennokkaaksi, ja jos en olisi tiennyt hänestä biografisia faktoja etukäteen, en olisi osannut veikata romaania syvästi masentuneen kirjailijan tuotokseksi. Henkilöhahmoissa on roppakaupalla ilkikurisuutta, eikä kaikkien toiminta ole selitettävissä poliittisilla lojaaliuksilla. Ihmisen toiminta ääriolosuhteissa on usein opportunistista, ja Fallada näyttää, kuinka ahkeruuteen ja kuuliaisuuteen kasvatetut ”kunnon kansalaiset” oppivat lyhyessä ajassa kusemaan toisiaan silmään, tekemään asuntomurtoja ja varastamaan koruja kuolleilta juutalaisilta. ”Kansanluonteen” myytti murtuu sodan arjen kokijoilta nopeasti, ja sodan voittojen pakkojuhlinta tuntuu vastenmieliseltä, ellei kanna univormua.

Luin toissa kesänä toisen vastaavasti Berliiniin sijoittuvan aikalaisteoksen, Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin, joka kuvaa kaupunkiin päätyneiden nuorten brittien toilailuja natsien nousun aikana 1930-luvulla. Mahdollisesti näissä teoksissa jopa liikutaan samoissa baareissa, vaikka Falladan teos tuntuu työväenluokkaisemmalta.

Romaanista on myös tehty elokuva vuonna 2016 monikansallisena tuotantona, jossa Annan roolissa on Emma Thompson. Tämäkin on mennyt ohi tutkaimeni, mutta tarina on sen verran jännittävä, että uskoisin sen kestävän kulutuksen kahdessa eri formaatissa.

Lebensraum lapsuusmaisemana

Teos: Annette Hess: Tulkki (WSOY, 2020)

Suomennos: Pirkko Roinila

Lukija: Maija Lang

Viime päivät ovat kuluneet menneiden aikojen Saksoissa, idässä, lännessä, ja natsi-sellaisessa, kolmen kovin erityylisen romaanin seurassa. Jopa kaksi kolmesta teoksesta oli paperi-sellaisia, mutta Annette Hessin esikoisromaanin äänikirjatoteutus kutsui minua puoleensa enemmän kuin painettu sana.

Romaani sijoittuu Frankfurtiin vuonna 1963, ja tutkailee natsimenneisyyden perhesalaisuuksia nuoren naisen, puolan tulkki Eva Bruhnsin näkökulmasta.

Eva asuu kotona vanhempiensa luona, vaikka on jo palkkatöissä ja kihlautumassa Jurgeninsa kanssa. Kihlattu kuuluu selvästi ylempään luokkaan kuin morsiamensa, ja on arvomaailmaltaan konservatiivisempi kuin valtaosa nuorista. Seksin kuuluisi odottaa hääyöhön, ja vanhemmille esittäytyminen noudattaa ennaltamäärättyä kaavaa. Evan avioaikeita hidastaa sekin, että isosisko Anne-Grethe ei tunnu löytävän ”sitä oikeaa”. Hän ei runsaan ruumiinmuotonsa vuoksi löydä muuta kuin ukkomiesten taskulämmintä seuraa, ja ikäneidon kurja kohtalo kolkuttaa ovella.

Evan työ oikeustalon tulkkina äityy yllättävän raskaaksi, kun Auschwitzin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit pääsevät vauhtiin. Häntä alkaa askarruttaa myös omien vanhempiensa osallisuus, sillä perheessä on vaiettu isän kokin työstä sotavuosina. Evalle on kerrottu, että hän vietti ensimmäiset elinvuotensa pommituksia paossa isovanhempien luona Itämeren ulkosaarella. Ehkä näin olikin osittain, mutta perheen kuva-albumeista paljastuu viitteitä muunlaiseen elämään. Myös isosisko on harvinaisen haluton muistelemaan lapsuuttaan.

Oikeustalolla työskentelee myös juutalaisia paluumuuttajia, kuten David Miller, joka on tullut Kanadasta saakka etsimään identiteettiään ja juuriaan. Davidin soluttautuminen paikalliseen synagogaan ei kuitenkaan suju mutkattomasti, ja hän kokee olonsa tyhjäksi sapatin viettäjänä. Hänen perheensä onnistui pakenemaan jo ennen sotaa, ja ottamaan omaisuuden mukanaan; näin ollen hän kokee olonsa osattomaksi paikallisten keskitysleireiltä selviytyneiden suureen kärsimykseen. Usein työ rankkojen istuntojen parissa vaatii myös raskaita huveja, ja määrätietoinen, laskelmoiva Jurgen pyrkii puhumaan Evan pois tehtävästään, mihin tällä on miesoletettuna tulevana puolisona oikeus.

Teos keskittyy pitkälti sisarusten työelämään ja heidän vanhempiensa yrittäjyyteen aikana, jolloin naisen asema työntekijänä oli pitkälti miesten sanelema. Molemmissa siskoissa esiintyy vastarintaa rakastettujensa ylilyönneille ja kohtuuttomille vaatimuksille, mutta jotenkin he aina onnistuvat palaamaan näiden pauloihin yksin jäämisen pelossa.

Teoksessa myös matkaillaan Itämeren lomasaarilla, Berliinissä ja Puolassa. Eva tekee rautaesiripun taakse työmatkan lisäksi myös omakustanteisen junamatkan, jonka tarkoitusperät eivät ole hänelle itsellekään lähdön hetkellä täysin selvät. Nuorta naista kalvaa myös orastava syömishäiriö, joka liittyy keskitysleirin todistajalausuntoihin ja hänen vanhempiensa ravintolabisneksiin. Yltäkylläiset schnitzelit etovat häntä, ja hän löytää mielenrauhan vain, jos pystyy laskemaan kylkiluunsa. Varsovassa hän myös haluaisi etsimänsä juutalaisen parturin kynivän päänsä, mutta tämä kieltäytyy kunniasta, eikä muutenkaan halua tunnistautua hahmoksi, jota Eva etsii.

Uskoisin, että teoksen taustalla on paljon tosi elämän dokumentointia, ja 1960-luvun ajankuva tuntuu ainakin omasta näkökulmastani todella autenttiselta. Sen sijaan sisarusten sotamuistot ovat syystäkin kaoottisia, koska yrityksenä tässä on avata varhaisen lapsuuden autenttisia muistoja ilman vanhempien kertomaa.

Kustantaja luonnehtii teosta ”lukuromaaniksi”, mitä se varmaan on siitä näkökulmasta, että siinä esitetään tavallisten ihmisten arkea (myös iloa ja onnellisuuden etsintää) historian raskaiden varjojen lomassa. Kaikki teoksen hahmot eivät ole Evan kaltaisia murehtijoita, ja osalla on muunkinlaista taustaa kuin SS-jäsenyyttä. Romanttiseksi fiktioksikaan en tätä luokittelisi, sillä olen lukenut monia muita dramaattisempia tai siirappisempia rakkaustarinoita hakaristilipun varjossa. Vahvan naisnäkökulman vuoksi teos saattaa kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä, mutta ajankuvan tarkkuuden ja yleisen historian kattavuuden vuoksi arvostan teosta vakavasti otettavana historiallisena fiktiona, joka kuvaa mainiosti kokonaisen ikäluokan sukupolvikokemusta.

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Ikuisesti Stockan kellon alla

Teos: Antto Terras: Stockmann Yard. (LIKE, 2015)

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Äänikirja-addiktio lievittyy nyt Suomalaisen Kirjakaupan ilmaisella kahden viikon kokeilulla. Heidän kokoelmansa on suppeampi kuin BookBeatin, mutta omiin tarpeisiini riittävä tässä vaiheessa, kun en ehdi olla täyspäiväinen bookaholisti.

Virolais-suomalainen Antto Terras on nousemassa suosikikseni oma/elämäkertagenressä, eikä äskettäin lukemani Tallinnan tappajat ollut näitä muistelmia kalpeampi. Miehen hulvattomaan tyyliin ihastuin Tauski-elämäkerrassa, ja sama tyyli jatkuu Stockmann Yardissa. Teos on varmaan ollut tyrkyllä minulle aiemminkin, mutta luettuani parikin tavarataloon sijoittuvaa romaania koin Stocka-kiintiön täyttyneen. Tämän lisäksi olen lukenut Akateemisen Kirjakaupan pitkäikäisen myyjän ja johtajan Stig-Björn Nybergin muistelmat, joten olin aika hyvin perillä tämän tavarataloimperiumin historiasta jo ennen tätä teosta.

Täytyy myös tunnustaa, että kuuluin nuorempana Stockalla näyttäytyviin maaseutuspedeihin, jolle Hullut Päivät oli vuoden spektaakkeli. Innostus tavarataloketjun brändäämään lifestyleen on huomattavasti laskenut Tampereelle muuton jälkeen, koska Stockalla käynti ei ole aikoihin tuntunut täällä kovin glamöröösiltä edes harvinaisena rahapäivänä.

Terras käy kirjassaan läpi 18 vuoden työhistoriaansa Stockan myymäläetsivänä, jota voidaan pitää turvallisuusalan akatemiana. Hommiin palkataan usein akatemiaprofessorin näköisiä, matalan profiilin soluttautujia, ei niinkään salilla käyviä muskelimiehiä, jotka edustavat vartijan prototyyppiä. Stockan vartijat ovat aina tehneet läheistä yhteistyötä poliisin kanssa, mutta Terras ihmettelee, mitä poliisikoulussa on opetettu varjostamisesta.

Alkava syksy on tuonut tullessaan alakuloa, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvattomia olivat hänen kuvaamansa karaktäärit, ja varsinkin monikulttuuriset kohtaamiset. Myymälävarkaisiin on mahtunut diplomaatteja ja heidän henkilökuntaansa, plus kokonaisia jalkapallojoukkueita kolmannesta maailmasta. Itäeurooppalaisissa keisseissä elektroniikan varastamiseen ovat osallistuneet myös pelaajanuorten valmentajat ja huoltajat. Keissit ovat pulmallisia varsinkin silloin, jos ulkomaille lähtijöillä on viisumi umpeutumassa tai lento lähdössä samana päivänä.

Terras antaakin sarkastisia ohjeita aloittavalle myymälävarkaalle: esimerkiksi häämatkalle lähtiessä ei kannata varastaa Stockalta uimashortseja, sillä tuore puoliso ei välttämättä arvosta matkan peruuntumista kuulustelujen pitkittymisen johdosta.

Terras on kielenkäyttäjänä räävitön ja poliittisesti epäkorrekti, mutta hänen profilointinsa eivät liity ihonväriin. Kuunneltuna en täysin ymmärtänyt kohtaa, missä hän kuvaili ”kansallista hamevähemmistöä”, mutta siinä kohdassa koin mieleni pahoittuvan romanikansan puolesta. Kirjassa myös otetaan vahvasti kantaa äärivasemmiston roolista rikollisten puolustajana: hän selvästi kokee, että rikollisten paapominen on mennyt Suomen poliisissa liian pitkälle, ja että vasemmistolaisten vaikutteiden vuoksi myymälävarkaat voivat tehtailla rikosilmoituksia jopa vartijan hipaisusta. Nämäkin kohdat naurattivat, vaikka en ole kirjailijan kanssa samaa mieltä. Oikeastaan en ole hänen kanssaan samoilla linjoilla oikein mistään (kuulun nykyään niihin, joka melkein odottaa Stockan konkurssia), mutta viihdyin silti hänen kielellisesti mehukkaassa seurassaan erinomaisesti.

Innostuin kirjaa kuunnellessani teoksen tyylilajista, ja aloin käydä läpi omia muistiinpanojani leipäjonoista uudelleen. Oikeastaan leipäjonon asiakkuus on vielä arempi aihe kuin myymälävarkaus, mutta ripaus huumoria voisi keventää myös köyhyyteen liittyviä keskusteluja.

Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Kun heikko astia vahvistuu

Teos: Satu Lidman: Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä. (Gaudeamus, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Viikonloppu on mennyt välillisesti teologisissa merkeissä, ja pitkältä hautausmaarundilta pomppasin suoraan vanhoillislestadiolaiseen perhetodellisuuteen. Aiheesta on  julkaistu viime vuosikymmenen aikana niin fiktiota kuin tutkimuskirjallisuutta, ja tästä blogista voi löytää jälkiä useammasta teoksesta. Ihan kaikkea en ole itsekään lukenut, ja myös joitain teoksia on jäänyt kesken.

Satu Lidman on Tampereen yliopiston historiantutkija, jonka ura on keskittynyt parisuhdeväkivallan historiallisiin muotoihin. Hän ei omaa vanhoillislestadiolaista sukutaustaa, vaan tutustui Päiviin (nimi muutettu) tutkimusinformanttina vuosia sitten ja ehdotti tälle kumppanuutta kirjan kirjoittamisen merkeissä. Päivin kokema aviokriisi sijoittui 1970-90-luvuille, mutta naisen matka rankoista väkivallan kokemuksista selviytyjänä jatkui avioeron jälkeenkin.

Päivi käytti luovaa kirjoittamista terapiakeinona läpi elämänsä siksikin, ettei hän yhteisönsä jäsenenä voinut uskoutua suvulleen tai seuraystävilleen avioliittonsa tilasta. Aviomiehen harjoittama väkivalta Päiviä kohtaan oli pitkälti seksuaalista, eikä Päivi liiton alkuaikoina tiennyt, mistä hakea apua syvenevään kriisiin. Hän koki tulleensa raiskatuksi jo hääyönä, eikä Eero-miehen maailmankuvaan mahtunut ajatus puolison kunnioittamisesta seksikumppanina. Hänet oli kasvatettu pitämään naista heikkona astiana ja seksileluna, jonka käyttöön tällä oli 24/7-oikeus. Suurperheen kasvaessa miehen seksuaaliset vaatimukset kärjistyivät, ja hän käytti härskisti seksiä kaupanteon välineenä.

Toki alistavaan suhteeseen kuului myös ”tavallista” fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka pian ulottui myös lapsiin. Pariskunta ehti saada kahdeksan lasta siitä huolimatta, että Päivin kiinnostus avioseksiin oli alusta alkaen minimaalista. Perhe asui Etelä-Suomessa, kaukana pohjoisen koti-Siionista, ja kohtasi arjessaan ammattilaisia, jotka eivät tunteneet lestadiolaista perhekulttuuria yhtä hyvin kuin pohjoisessa tunnetaan. Näin Päivi kohtasi lääkäreitä, jotka suosittelivat tälle niin ehkäisyä kuin avioeroa, ja pariskunta päätyi tilanteen eskaloituessa myös lastensuojelun ja mielenterveyspalvelujen asiakkaiksi.

Vaikka teos on kirjoitettu akateemisen etäännyttävään tyyliin, paikoitellen sitä lukee sydän pamppaillen kuin koukuttavaa dekkaria. Tekstissä on paljon otteita Päivin omista kirjoituksessa, mikä luo siihen sopivaa dialektiikkaa. Tutkimuksellinen puoli teoksessa olikin minulle suht tuttua, olenhan itsekin tutkiskellut lähisuhdeväkivallan ilmentymiä opiskelijana 1990-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka nopeasti alan käsitteistö muuttui väkivaltatyön ammatillistuttua 1990-luvun aikana.

Lidmanin mikrohistoriallisen tutkimuksen keskiössä ei ole teologia eikä hengellisen elämän arki, mutta ilman tutustumista lestadiolaisuuden sisäisiin keskusteluihin teos olisi jäänyt pinnalliseksi MeToo-narratiiviksi. Teos viittaa moniin luterilaisen kirkon käytänteisiin 1600-luvulta ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuuden käsitykset avioliitosta ja aviokriisien hoidosta ovat osittain jämähtäneet sinne. Asumusero on ollut yllättävän yleinen käytäntö Pohjoismaissa jo ennen herätysliikkeitä, ja sen salliminen on ollut yleistä myös lestadiolaisuudessa tapauksissa, joissa muuten olisi perhesurmien riski.

Teos ei onneksi mässäile perheen kokemalla väkivallalla, mutta varsinkin viitteet sen lasten kokemiin sairaalakeikkoihin tekivät pahaa. Jossain vaiheessa Päivistä tuntui, että hän pitää kotonaan kokonaista laatenpsykiatrista osastoa, niin pitkäkestoista myös lasten tarve terapeuttisille toimenpiteille oli. Kriisin syvetessä myös Päivi itse oli väkivaltainen lapsiaan kohtaan, mutta tämä ei koskaan johtanut huostaanottoihin. Perhe sai pitkään kaupungin lastensuojelun tukea perhetyön muodossa niin, että Päivi pystyi pitämään työnsä ja näin elättämään perhettään.

Teos kertoo ulkoisesti menestyneestä lestadiolaisperheestä, joka rakensi omakotitaloa kahdeksannen raskauden aikana. Eero kykeni peittämään  raakaa toimintaansa akateemisen sivistyksen kaapuun, ja onnistui monissa tilanteissa esiintymään täyspäisemmän oloiselta kuin rikki revitty, psyykenlääkkeitä syövä vaimonsa. Kuinka Eerolle sitten lopulta kävi eron jälkeen, sitä teos ei paljasta, mutta keskeinen viesti on, ettei väkivallasta toipuminen ole mahdollista, jos toipua pitäisi yhdessä raiskaajansa kanssa.

Hypättyäni akateemisesta junasta en ole jaksanut päätoimisesti seurata feministisen tutkimuksen uusia julkaisuja, mutta tämä teos antoi paljon uutta ajateltavaa ei pelkästään sisällön, mutta myös muodon vuoksi. Odotin kirjalta suurempaa kokeilevuutta tyylillisesti, mutta se jää kuitenkin leimallisesti akateemiseksi tutkimukseksi, jossa angloamerikkalaistyylinen pedagoginen  selkeys ja toisto nostavat paikoitellen päätään liiankin. Toisaalta tarina on kerrottu jalat maassa-otteella niin, että myös vähemmän tutkimuskirjallisuutta lukeva pysyy helposti kyydissä. Näin koen, että se palvelee hyvin niin alan ei-akateemisia ammattilaisia kuin apua omaan tilanteeseen etsiviä.

Myös se, että kirja on saatavilla äänikirjana kertoo sen populaarista otteesta. Kuitenkaan en voi kuvitella, että suurperheen äidit voisivat kuunnella tätä lasten kuullen, sen verran rankkoja osuuksia teos pitää sisällään. Mutta mahdollisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä lapset altistuvat puheille huoruuden ja haureuden synneistä jo polvenkorkuisina, sillä yhteisön käyttämä kaanaankieli pitää sisällään rikkiväkevää sanomaa.

Tein kirjasta paljon muistiinpanoja tulevaa käyttöä varten, ja eniten siinä jäi kiinnostamaan viitteet kirkkohistoriaan, aina 1600-luvulle saakka. Huomattavaa on, ettei suomalaisen maalaiskansan arki poikennut suuresti varhaisten lestadiolaisten arjesta 1800-luvun alussa, vaan liikkeen jyrkkä erottautuminen on tapahtunut vasta 1900-luvun modernisaation myötä. Mikrohistoriassa haastavinta onkin menneiden sukupolvien pään sisään pääseminen, ja mielestäni Lidman onnistuu tehtävässään hyvin, vaikka tämä teos keskittyy lähihistoriaan ja vielä eläviin informantteihin.