Kun heikko astia vahvistuu

Teos: Satu Lidman: Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä. (Gaudeamus, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Viikonloppu on mennyt välillisesti teologisissa merkeissä, ja pitkältä hautausmaarundilta pomppasin suoraan vanhoillislestadiolaiseen perhetodellisuuteen. Aiheesta on  julkaistu viime vuosikymmenen aikana niin fiktiota kuin tutkimuskirjallisuutta, ja tästä blogista voi löytää jälkiä useammasta teoksesta. Ihan kaikkea en ole itsekään lukenut, ja myös joitain teoksia on jäänyt kesken.

Satu Lidman on Tampereen yliopiston historiantutkija, jonka ura on keskittynyt parisuhdeväkivallan historiallisiin muotoihin. Hän ei omaa vanhoillislestadiolaista sukutaustaa, vaan tutustui Päiviin (nimi muutettu) tutkimusinformanttina vuosia sitten ja ehdotti tälle kumppanuutta kirjan kirjoittamisen merkeissä. Päivin kokema aviokriisi sijoittui 1970-90-luvuille, mutta naisen matka rankoista väkivallan kokemuksista selviytyjänä jatkui avioeron jälkeenkin.

Päivi käytti luovaa kirjoittamista terapiakeinona läpi elämänsä siksikin, ettei hän yhteisönsä jäsenenä voinut uskoutua suvulleen tai seuraystävilleen avioliittonsa tilasta. Aviomiehen harjoittama väkivalta Päiviä kohtaan oli pitkälti seksuaalista, eikä Päivi liiton alkuaikoina tiennyt, mistä hakea apua syvenevään kriisiin. Hän koki tulleensa raiskatuksi jo hääyönä, eikä Eero-miehen maailmankuvaan mahtunut ajatus puolison kunnioittamisesta seksikumppanina. Hänet oli kasvatettu pitämään naista heikkona astiana ja seksileluna, jonka käyttöön tällä oli 24/7-oikeus. Suurperheen kasvaessa miehen seksuaaliset vaatimukset kärjistyivät, ja hän käytti härskisti seksiä kaupanteon välineenä.

Toki alistavaan suhteeseen kuului myös ”tavallista” fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka pian ulottui myös lapsiin. Pariskunta ehti saada kahdeksan lasta siitä huolimatta, että Päivin kiinnostus avioseksiin oli alusta alkaen minimaalista. Perhe asui Etelä-Suomessa, kaukana pohjoisen koti-Siionista, ja kohtasi arjessaan ammattilaisia, jotka eivät tunteneet lestadiolaista perhekulttuuria yhtä hyvin kuin pohjoisessa tunnetaan. Näin Päivi kohtasi lääkäreitä, jotka suosittelivat tälle niin ehkäisyä kuin avioeroa, ja pariskunta päätyi tilanteen eskaloituessa myös lastensuojelun ja mielenterveyspalvelujen asiakkaiksi.

Vaikka teos on kirjoitettu akateemisen etäännyttävään tyyliin, paikoitellen sitä lukee sydän pamppaillen kuin koukuttavaa dekkaria. Tekstissä on paljon otteita Päivin omista kirjoituksessa, mikä luo siihen sopivaa dialektiikkaa. Tutkimuksellinen puoli teoksessa olikin minulle suht tuttua, olenhan itsekin tutkiskellut lähisuhdeväkivallan ilmentymiä opiskelijana 1990-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka nopeasti alan käsitteistö muuttui väkivaltatyön ammatillistuttua 1990-luvun aikana.

Lidmanin mikrohistoriallisen tutkimuksen keskiössä ei ole teologia eikä hengellisen elämän arki, mutta ilman tutustumista lestadiolaisuuden sisäisiin keskusteluihin teos olisi jäänyt pinnalliseksi MeToo-narratiiviksi. Teos viittaa moniin luterilaisen kirkon käytänteisiin 1600-luvulta ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuuden käsitykset avioliitosta ja aviokriisien hoidosta ovat osittain jämähtäneet sinne. Asumusero on ollut yllättävän yleinen käytäntö Pohjoismaissa jo ennen herätysliikkeitä, ja sen salliminen on ollut yleistä myös lestadiolaisuudessa tapauksissa, joissa muuten olisi perhesurmien riski.

Teos ei onneksi mässäile perheen kokemalla väkivallalla, mutta varsinkin viitteet sen lasten kokemiin sairaalakeikkoihin tekivät pahaa. Jossain vaiheessa Päivistä tuntui, että hän pitää kotonaan kokonaista laatenpsykiatrista osastoa, niin pitkäkestoista myös lasten tarve terapeuttisille toimenpiteille oli. Kriisin syvetessä myös Päivi itse oli väkivaltainen lapsiaan kohtaan, mutta tämä ei koskaan johtanut huostaanottoihin. Perhe sai pitkään kaupungin lastensuojelun tukea perhetyön muodossa niin, että Päivi pystyi pitämään työnsä ja näin elättämään perhettään.

Teos kertoo ulkoisesti menestyneestä lestadiolaisperheestä, joka rakensi omakotitaloa kahdeksannen raskauden aikana. Eero kykeni peittämään  raakaa toimintaansa akateemisen sivistyksen kaapuun, ja onnistui monissa tilanteissa esiintymään täyspäisemmän oloiselta kuin rikki revitty, psyykenlääkkeitä syövä vaimonsa. Kuinka Eerolle sitten lopulta kävi eron jälkeen, sitä teos ei paljasta, mutta keskeinen viesti on, ettei väkivallasta toipuminen ole mahdollista, jos toipua pitäisi yhdessä raiskaajansa kanssa.

Hypättyäni akateemisesta junasta en ole jaksanut päätoimisesti seurata feministisen tutkimuksen uusia julkaisuja, mutta tämä teos antoi paljon uutta ajateltavaa ei pelkästään sisällön, mutta myös muodon vuoksi. Odotin kirjalta suurempaa kokeilevuutta tyylillisesti, mutta se jää kuitenkin leimallisesti akateemiseksi tutkimukseksi, jossa angloamerikkalaistyylinen pedagoginen  selkeys ja toisto nostavat paikoitellen päätään liiankin. Toisaalta tarina on kerrottu jalat maassa-otteella niin, että myös vähemmän tutkimuskirjallisuutta lukeva pysyy helposti kyydissä. Näin koen, että se palvelee hyvin niin alan ei-akateemisia ammattilaisia kuin apua omaan tilanteeseen etsiviä.

Myös se, että kirja on saatavilla äänikirjana kertoo sen populaarista otteesta. Kuitenkaan en voi kuvitella, että suurperheen äidit voisivat kuunnella tätä lasten kuullen, sen verran rankkoja osuuksia teos pitää sisällään. Mutta mahdollisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä lapset altistuvat puheille huoruuden ja haureuden synneistä jo polvenkorkuisina, sillä yhteisön käyttämä kaanaankieli pitää sisällään rikkiväkevää sanomaa.

Tein kirjasta paljon muistiinpanoja tulevaa käyttöä varten, ja eniten siinä jäi kiinnostamaan viitteet kirkkohistoriaan, aina 1600-luvulle saakka. Huomattavaa on, ettei suomalaisen maalaiskansan arki poikennut suuresti varhaisten lestadiolaisten arjesta 1800-luvun alussa, vaan liikkeen jyrkkä erottautuminen on tapahtunut vasta 1900-luvun modernisaation myötä. Mikrohistoriassa haastavinta onkin menneiden sukupolvien pään sisään pääseminen, ja mielestäni Lidman onnistuu tehtävässään hyvin, vaikka tämä teos keskittyy lähihistoriaan ja vielä eläviin informantteihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s