Anonyymien postikorttien politiikasta

Teos: Hans Fallada: Alone in Berlin. (Penguin 2009/1947)

Käännös: Michael Hofman

Kolmas Saksaan sijoittuva historiallinen romaanini onnekkaassa lukuputkessa on jo klassikon asemaan noussut Hans Falladan (1893-1947) viimeiseksi teokseksi jäänyt Jeden stirbt fur sich allein. Teoksen löysin Metso-kirjaston kierrätyshyllystä, mutta olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pari vuotta. Se on saatavilla myös suomeksi Gummeruksen kustantamana vuodelta 2013.

Teos on trilleri, joka keskittyy yhden kerrostalon asukkaisiin Jablonski Strassella, Friedrichsheinin asuinalueella. Sen takana on tosi tarina köyhästä keski-ikäisestä pariskunnasta, jotka aloittivat yhteisen natseja vastustavan postikorttiprojektin menetettyään ainoan poikansa rintamalla. Nimiä kirjassa on muutettu ja muitakin taiteellisia vapauksia otettu, mutta Falladalla oli kirjaa kirjoittaessa hallussaan tapaukseen liittyvät dokumentit.

Tämä on teos, jonka huonokuntoinen, kuolemansairas mies kirjoitti vimmaisesti parissa kuussa vapauduttuaan natsien mielisairaalasta. Falladan elämän tragedia ja siitä johtuva masennus eivät olleet natsien aikaansaamia, mutta hän joutui kokemaan kovia toisen maailmansodan aikana niin poliittisista kuin henkilökohtaisista syistä.

Otto ja Anna Quangel elävät sodan aikana hiljaiseloa asunnossaan, jossa käy harvoin vieraita. Oton työ huonekalutehtaalla on vaakalaudalla, kuten on naapurin miestenkin, joista osa käy samassa tehtaassa. Miehen on pakko kuulua natsien ammattiliittoon pitääkseen työnsä, mutta puolueeseen hän ei suostu liittymään painostuksesta huolimatta. Hän myös vastustaa natsien rahankeruuta ns. talvirahastoon, jota hän pitää köyhän kansan ryöstöviljelynä.

Samassa talossa piilotellaan rouva Rosenthalia, joka on pitänyt ompelutarvikekauppaa eikä ole suostunut jättämään rakasta Berliiniään, vaikka kaikki tämän lapset ovat lähteneet ulkomaille. Kukaan ei tiedä, onko herra Rosenthal elossa, mutta naapurissa asuva vanha tuomari on pariskunnan puolella oikeudentajuunsa viitaten.

Pernicken perheessä viina virtaa, eivätkä sen nuoret SS-miehet aina ehdi herätä krapulaltaan kyttäämään naapureitaan. Kaikki pelkäävät Pernickejä, mutta perheen kanssa on pysyttävä väleissä, jos meinaa vielä asua samassa talossa. Enno Kluge on talossa kerran asunut pikkurikollinen, joka ei välitä kontaktiensa poliittisesta suuntautumisesta, kunhan tarjotuista keikoista on tälle itselleen hyötyä. Hän majailee milloin kenen hyväuskoisen leskirouvan tai prostituoidun nurkissa, ja haaveilee ”ylläpidetyn miehen” asemasta, ja sekaantuu postikorttikeissiin oltuaan kerran väärässä paikassa väärään aikaan.

Teoksessa on muitakin natsismin vastustajia kuin Quangelit, mutta eri ryhmien vastarintaan liittyy ymmärrettävistä syistä myös vainoharhaisuutta. Romaanin saksankielinen nimi on suorasukaisempi kuin englanninnos, ja kuoleman uhmaaminen on yksi romaanin henkilöiden toiminnan motiivina. Myös Gestapon hysteerinen kiinnostus korttien lähettäjän henkilöllisyyteen pommitusten keskellä tuntuu absurdilta, mutta tapaus on helppo keino saada mainetta ja kunniaa, eli toimii sitä tutkiville poliiseille lähinnä oman kilven kiilloittajana.

Kirjan dokumentäärinen tyyli ei ole kärsinyt ajan hampaissa, mutta välillä häiriinnyin liiallisesta huutomerkkien ja kolmen pisteen käytöstä. Falladan tyyliä voisi jopa luonnehtia lennokkaaksi, ja jos en olisi tiennyt hänestä biografisia faktoja etukäteen, en olisi osannut veikata romaania syvästi masentuneen kirjailijan tuotokseksi. Henkilöhahmoissa on roppakaupalla ilkikurisuutta, eikä kaikkien toiminta ole selitettävissä poliittisilla lojaaliuksilla. Ihmisen toiminta ääriolosuhteissa on usein opportunistista, ja Fallada näyttää, kuinka ahkeruuteen ja kuuliaisuuteen kasvatetut ”kunnon kansalaiset” oppivat lyhyessä ajassa kusemaan toisiaan silmään, tekemään asuntomurtoja ja varastamaan koruja kuolleilta juutalaisilta. ”Kansanluonteen” myytti murtuu sodan arjen kokijoilta nopeasti, ja sodan voittojen pakkojuhlinta tuntuu vastenmieliseltä, ellei kanna univormua.

Luin toissa kesänä toisen vastaavasti Berliiniin sijoittuvan aikalaisteoksen, Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin, joka kuvaa kaupunkiin päätyneiden nuorten brittien toilailuja natsien nousun aikana 1930-luvulla. Mahdollisesti näissä teoksissa jopa liikutaan samoissa baareissa, vaikka Falladan teos tuntuu työväenluokkaisemmalta.

Romaanista on myös tehty elokuva vuonna 2016 monikansallisena tuotantona, jossa Annan roolissa on Emma Thompson. Tämäkin on mennyt ohi tutkaimeni, mutta tarina on sen verran jännittävä, että uskoisin sen kestävän kulutuksen kahdessa eri formaatissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Anonyymien postikorttien politiikasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s