Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s