Ystävien menettämisestä luonnolle

Teos: Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Aula&co, 2020)

Suomennos: Aki Räsänen

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Millaista on olla norjalainen, jos viimeinen hiihtoretki on tehty Neuvostoliiton olemassaolon aikaan? Onko mahdollista pärjätä ulkoilmaihmisten yhteiskunnassa, jos et tiedä, kuinka päiväreppu pakataan oikeaoppisesti? Ja miltä tuntuu, kun keski-iän kynnyksellä menettää viimeisimmätkin ystävät ei välttämättä parisuhteille tai ruuhkavuosille, vaan luonnolle?

Tämä teos tuntui omakohtaisen koetulta jo ennen lukemista, vaikka suomalaisten ulkoilmaelämä ei kaikkialla saa yhtä fanaattisia muotoja kuin Norjassa. Norja on Suomea vauraampi maa, jossa jokaisen kaupungin lähistöllä on vuoria, joita voi ”ottaa”. Toki sielläkin kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteessa on eroja, eikä maalta kotoisin olevien eräretkeilyyn liity niin helpolla uskonnollisia piirteitä kuin kaupunkilaisten.

Are Kalvo (s.1969) on kirjailija ja standup-koomikko, joka on kotoisin Strandan syrjäkylästä vuonojen Norjasta. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan häntä pakotettiin hiihtämään, mutta alueella harrastettiin myös jalkapalloa, eikä vaeltaminen kuulunut maajussien ykkösharrastuksiin. Muutettuaan Osloon mies on keskittynyt lähinnä kaupunkikävelyihin, mutta idea itsensä haastamisesta vaellusprojektin muodossa syntyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi kypsyä ystäviensä hurmoshenkisiin somepostauksiin milloin minkäkin tunturin huipulta.

Projektin dokumentointivastaava on selkeästi miehen vaimo tai elämänkumppani, mutta teos ei sinänsä keskity parisuhdekommunikaatioon vaellusten aikana. Pariskunta tekee kaksi retkeä suht tunnettuihin vaelluskohteisiin vuoden aikana. Ensimmäisen loppukesän vaelluksen he tekevät legendaariseen Jotunnheiman luonnonpuistoon, jonne he kävelevät metsäreittiä pitkin Oslosta saakka. Toisen retken he tekevät Harganderviddan luonnonpuistoon pääsiäislomalla, jossa tavoitteena on patikoinnin sijaan hiihtovaellus. Toisella retkellä mukana on ystäväpariskunta, mikä muuttaa reissun luonnetta rempseämmäksi.

Eniten kirjassa nauretaan tietynlaiselle henkiselle taantumiselle, joka tapahtuu retkeilymajoissa, kun iso joukko samanhenkisiä vaeltajia käy läpi päiviensä havaintoja. Norjalaiset eräihmiset ovat melko suorituskeskeisiä, ja heitä kiinnostavin puheenaihe on reitteihin kulunut aika. Huonoa säätä ei ole olemassakaan, eikä moniakaan haittaa hernerokkasumu – vain amatöörit vaeltavat maisemien vuoksi. Ulkomaalaisille turisteille annetaan anteeksi, jos heidän tuulitakeissaan ei ole ilmaväyliä, mutta norjalaisilta odotetaan perehtyneisyyttä urheilutekstiilien maailmaan.

Jossain vaiheessa Are pelkää kumppaninsa hurahtavan vaellususkoon, sillä tämä saattaa kadota haaveilevaan hurmostilaan jo vartin hiihtämisen jälkeen. Hän itse ei pääse eroon itsekriittisestä ironiastaan silloinkaan, kun sadat muut ottavat itsestään haltioituneita valokuvia yläruumis paljaana. Takuulla retkeilyyn ja ulkoiluun liittyy nykyihmisillä uskonnollisia piirteitä, joista käännytysinto on ilmeisin piirre.

Oletin, että kirjassa kuvattaisiin rankempia ja pidempiä vaelluksia, joihin kirjan nimi tuntuisi viittaavan. Suomalaiseen eräjormailuun kun kuuluu olennaisena osana telttailu, ja eksyminen jonnekin netin ja puhelinverkon katvealueelle. Kovin suurista kärsimyksistä teos ei kerro, mutta mikä on kärsimystä kullekin, on aina subjektiivisesti mitattua, ja pystyin hyvin samastumaan kertojan hahmoon. Ihan pelkkää standuppia teos ei ollut, vaan kyllä se sai minut pohtimaan muun muassa luokkaeroja, aikakäsitystä ja vapaa-ajan käsitteen muutosta.

Historiallisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että 1800-luvulla yläluokkaiset brittimatkakirjailijat ”löysivät” myös Norjan, ja tekivät vaellusretkiä vuonoille ja vuoristoon jo ennen kuin näissä oli alkeellisimpiakaan palveluja turisteille. Köyhillä norjalaisilla ei tuolloin ollut aikaa tai kiinnostusta retkeilyyn, vaan kaikki luonnossa oleminen oli kohdennettu elinkeinon harjoittamiseen.

Kirjassa mainitulla kuuluisalla Finsen asemalla olen pysähtynytkin, eikä reissusta ole vielä kymmentäkään vuotta. Tämä on siis asema Oslon ja Bergenin välillä, jossa pitkänmatkan junat pysähtyvät kahdeksi minuutiksi siksi, että turistit voisivat hypätä ulos valokuvaamaan. Finse on niin korkealla (1222 km), ettei sinne pääse maantietä pitkin lainkaan. Ja vaikka en tuolla seminaarimatkalla ollut ehtinyt perehtyä etukäteen maantieteeseen, olin kyllä häikäistynyt näkemästäni.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joilla luontoelämysten dokumentointi sosiaalisessa mediassa on lähtenyt lapasesta. Se voi antaa vinkkiä raikkaampien tulokulmien löytämiseen kuin #vapaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s