Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s