Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s