Huteralla terapiasohvalla

Teos: Helene Flood: Terapeutti (Bazar, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Suomennos: Virpi Vainikainen

Toiseksi joulun ajan kirjakseni valikoitui randomilla taas psykologinen trilleri, josta en tiennyt mitään etukäteen. Kirjailijan sukunimen perusteella oletin sen sijoittuvan Britanniaan, mutta tekstin norjalaisuus paljastui jo muutaman sivun otoksesta.

Romaanissa kolmikymppinen pariskunta, Sara ja Sigur, remontoivat Sigurin perimää taloa Oslon eliittialueella, jonne heillä ei olisi omalla tulotasollaan varaa muuttaa. Sara on saanut työtilan nuorisopsykologin praktiikalleen talon ullakolta; Sigur käy töissä perustamassaan arkkitehtitoimistossa kahden muun osakkaan kanssa. Pariskunnan arki on asettunut mukavasti aloilleen, työn lisäksi heillä on tarpeeksi vapaa-aikaa ja ystäviä. Vain jälkikasvu antaa odottaa tuloaan, mutta ainakin sen tulolle on jo hankittu hulppeat puitteet.

Teos on oikeastaan enemmän perinteinen murhamysteerio kuin psykologinen trilleri, sillä jo alkumetreillä paljastetaan, että Sigur katoaa ja löytyy kuolleena yhdeltä suvun mökeistä, paikasta, jonne hän ei ilmoittanut menneensä. Psykologista jännitystä teos tarjoaa lähinnä perintötalon kummittelujen muodossa. Leskeksi jääneen Saran elo mieheltä perimässään talossa on tukalaa siksikin, että miehen äiti antaa puheissaan ymmärtää monenlaista tilanteeseen sopimatonta.

Saran oma perhetausta on harvinaisen vaikea, ja äidin varhaiseen kuolemaan liittyy paljon selvittämätöntä. Äiti oli sairastunut jo nelikymppisenä harvinaiseen muistisairauteen, ja kuihtunut eri persoonaksi Saran ollessa pieni. Saran isä taas edustaa romaanissa yläluokkaista akateemista eksentrisyyttä, johon kuuluu äärimielipiteiden julkaiseminen kyseenalaisissa lehdissä, opiskelijoiden kanssa kuksiminen ja samalla avioliiton pyhäksi julistaminen. Sara pystyy kommunikoimaan isänsä kanssa Michel Houellebecqin romaaneista, ja suosittelemaan tälle vaihteeksi Sofi Oksasta, jonka synkkyysaste on samaa luokkaa. Kirjallisten vinkkien vuoksi teos nousikin keskivertotrillereiden yläpuolelle, ja aloin lukea sitä enemmän vinksahtaneena sukuromaanina.

Yksi kutkuttavista kysymyksistä on, mitkä Saran edellytykset vakavasti masentuneiden, itsetuhoisten nuorten auttamiseksi ovat, kun hän itse vaikuttaa niin hauraalta ja keskeneräiseltä persoonalta. Hänellä on yliopistotutkinto ja sen tuoma ammattinimeke, mutta hänen elämäntilanteeseensa tuntuu sopivan varsin huonosti muiden auttaminen. Nuorten vastaanotolla hänellä on monenmoisia rituaaleja, joiden kautta hän selviää päivästään. Jo se, että hän pitää vastaanottoa kotonaan, eikä koskaan tapaa kollegoitaan, tekee ammatin harjoittamisesta vähintäänkin epämääräistä. Teos kannattaa siis jo lukea ammatin kuvauksen vuoksi. Tässä on terapeutin sohva, joka on poikkeuksellisen hutera, ja teos kuvaa myös hyvin yksityisten terapiapalveluiden todellisuutta.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä se tunnu noudattavan anglomaailmasta perittyä trillerin kaavaa. Koin myös teoksen kielen ansiokkaaksi, ja kerronta oli sen verran vaativaa, ettei sitä voinut hotkaista yhdeltä istumalta. Jännitysasteikolla teos ei noussut hirvittävän korkealle, mutta teoksen muut ulottuvuudet kompensoivat tätä puutetta.

Olisin ehkä antanut teokselle muun nimen, joka tuntuu jopa harhaanjohtavalta. Sara nimenomaan korostaa olevansa psykologi, eli mielestäni tässä ei harjoiteta terapeutin ammattia muuten kuin asiakkaiden mielikuvien tasolla.

En tiedä, miksi muistelin kirjaa lukiessani Vigdis Hjorthin teosta Perintötekijät, joka oli angstisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä siksi, että molemmissa teoksissa oli yhtä outoja hahmoja. Tässä teoksessa perintöriidat eivät nouse draaman keskiöön, mutta henkilöhahmoissa on samaa synkkää potentiaalia.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille psykologisten trillereiden ystäville, jotka ovat jo kyllästymässä koko genreen, mutta etsivät sen sisältä uusiutumisen mahdollisuuksia. Ei tässäkään kirjassa asetelma (kadonnut aviomies, kummitustalo) ole maailman omaperäisin, mutta hankalien perhesuhteiden käsittely vie sen omalle tasolleen, pois sentimentaalisesta tykityksestä.

Tämän vuosituhannen lokarit

Teos: Imbolo Mbue: Behold the Dreamers (2017)

Äänikirjan lukija: Prentice Onayemi

Lukuvuosi vetää viimeisiään, ja sattuneesta syystä tähän vuoteen on mahtunut vähemmän seikkailullisuutta englanninkielisten alkuperäisteosten osastolla kuin aiempina vuosina. Olen siirtynyt lähes kokonaan äänikirjojen maailmaan, ja käyttämissäni palveluissa englanninkielisten teosten valikoima on ollut valitettavan heikko. Siksi on ilo lopetella vuotta laadukkaassa seurassa teoksen parissa, jonka kuunteleminen oli vaivatonta ja viihdyttävää.

Imbolo Mbue (s. 1981) on kamerunilais-amerikkalainen naiskirjailija, jonka oma maahanmuuton historia ajoittuu samaan ajankohtaan kuin tämän esikoisromaanin konteksti. Kirjassa eletään 2000-lukua ja Obaman valtaannousun kautta, mikä merkitsi uusille Afrikasta muuttaneille siirtolaisille lupausta rajattomista etenemisen mahdollisuuksista. Siinä eletään New Yorkissa Harlemin kunnallisilla köyhäintaloilla, joilla haaveillaan siitä päivästä, kun lupa-asiat järjestyvät ja mahdollisuus ensimmäiseen asuntolainaan avautuu.

Jende Jonga on kolmikymppinen sekatyömies, jonka serkku Winston on houkutellut tämän Amerikkaan keksityn turvapaikkahakemuksen tekosyyllä. Hänen vaimonsa Neni on joutunut lopettamaan yliopisto-opinnot raskauden vuoksi, ja innostuu amerikkalaisesta unelmasta enemmän kuin miehensä. Hän pääsee opiskelemaan farmasiaa helposti, ja on alusta asti maassa laillisesti opiskeluviisumilla. Pariskunnan statusero on selkeä, eikä Jenden keksitty tarina vaimon suvun aikaansaamasta vainosta ole uskottava oikeuden edessä.

Kun Jende saa työtarjouksen Clark Edwardsin, Lehman Brothers – pankissa työskentelevän uraohjuksen autokuskina, pariskunta uskoo heidän onnensa kääntyneen. Mies alkaa tehdä ympäripyöreää päivää kuskaten niin Clarkia, tämän vaimoa Cindyä ja nuorinta poikaa töihin, kouluun ja rientoihin. Cindyn paimentaminen on välillä raskasta, koska tällä on alkoholiin kiedottu opioidiriippuvuus. Sekä mies että vaimo käyttävät Jendeä uskottunaan, vaikka Jende on hyvin tietoinen siitä, että tämä rooli on menetettävissä yhdessä yössä. Ystävyys, ystävällisyys ja näennäinen rentous ovat Manhattanin rikkaille keinoja tulla toimeen omien palveluskunnan palkkaamiseen liittyvien epävarmuuksien ja ristiriitaisuuksien kanssa.

Jenden vaimolle miehen työpaikka on merkki taivaallisesta väliintulosta, vaikka pariskunta ei olekaan erityisen uskonnollinen. Onnenkantamoinen lähentää parin suhdetta, ja pian perheeseen odotetaan toista lasta. Raskauden aikana Jende alkaa määräillä vaimoaan ja rajoittaa tämän liikkumista, eikä Neni ole varma, haluaako hän palata perinteiseen patriarkaalisen perhekuvioon. Suhteessa on myös väkivaltaa, johon Neni ei halua etsiä apua muuten kuin tukeutumalla sukulaisiinsa.

Kirjan ”pihvi” löytyy kuitenkin molemman pariskunnan suhteesta rahaan, ja vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksista arkielämään. Jongan pariskunta ehtii hyötyä rikkaasta työnantajasta vain hetkellisesti: on yksi vaurauden kesä, jolloin hunaja ja oliiviöljy virtaa Hamptonien lomaparatiisiin suonista. Neni pääsee hetkeksi piikomaan Cindylle, ja saa palkkioksi käytettyjä luksusmerkkivaatteita. Samalla hän vihkiytyy laihdutusohjelmien ja anti age-kosmetiikan saloihin.

Ajattelin teosta lukiessa Edith Whartonin klassikkoromaaneja ja 90-luvun hittikirjaa, Tom Wolfen teosta The Bonfire of the Vanities. Siirtolaiskuvauksena teos ei merkittävästi poikennut vastaavista lukemistani aasialaistarinoista, paitsi että tässä turvapaikkajärjestelmän hyväksikäytön teema on keskeinen, ja siitä hyötyvien asianajajien rooli tulee myös näkyväksi. Kirjan pariskunta representoi tässä työteliään ja kuuliaisen maahanmuuttajan stereotypiaa, vaikka aviomies ei ole koko ajan laillisesti työluvan omaava. He voisivat ratkaista ongelmiaan huomattavasti radikaalimmin keinoin, mutta päätyvät lopulta tyytymään lain sanelemaan kohtaloonsa. Amerikassa heille syntyy tytär, joka on automaattisesti maan kansalainen. Tämäkin on heille saavutus ja lupaus tulevasta tienaamisen mahdollisuudesta.

Kuuntelin kirjaa joulun pyhinä ruokakoomassa, joten en ollut kaikista vastaanottavimmassa moodissa sen syvällisemmälle talouden analyysille. Sitä kuitenkin oli, ja se kohdistui ovelasti myös länsiafrikkalaisten omiin yhteisöihin. Mbue selvästi haluaa herätellä afrikkalaisia lukijoitaan tutkailemaan omaa arvomaailmaansa, ja rahakeskeisen maailmankuvan seurauksia. Koin, että kirja oli kirjoitettu tasavahvasti afrikkalaisille ja länsimaisille yleisöille, ja että siinä oli tavoitettu hieno tasapaino eri yleisöjen odotusten suhteen.

Teos löytyy äänikirjana BookBeatista, ja sitä kannattaa kokeilla, vaikka vierastaisi afrikkalaisia aksentteja. Minusta teos pääsi ”nextille levelille” juuri luettuna, ja alun ja lopun musikaaliset insertit loivat sopivaa tunnelmaa.

Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

2 x Fiona Barton

Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirkko Biström

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.

Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.

Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.

Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.

Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.

Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.

Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.

Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.

En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.

Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.

Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.

Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.

Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.

Mahdottoman valinnan seurauksia

Teos: Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (Gummerus, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pip ja Max ovat syöpäsairaan Dylan-pojan vanhemmat, joiden aika kuluu Birminghamin lastensairaalan teho-osastolla. Ennen pojan kolmatta syntymäpäivää hänen kuntonsa heikkenee ja hoitava lääkäri alkaa ehdottaa siirtoa palliatiiviseen hoitoon.

Amerikkalaiselle Maxille ajatus hoitojen lopettamisesta on sietämätön, ja hän alkaa etsiä pojalleen uutta lääkäriä kotimaastaan. Pip taas hyväksyisi saattohoidon, koska kokee, ettei lapsen saama lisäaika toisi tälle sellaista elämää, joka on elämisen arvoista. Pariskunta riitautuu pahasti, ja tapausta puidaan oikeudessa suuren mediamyllytyksen keskellä.

Clare Mackintosh tunnetaan psykologisista trillereistään, joissa myös vanhemmuus on ollut keskiössä. Tämä teos ei ole trilleri, vaan siinä pelataan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden idealla. Molemmissa tulevaisuuksissa lapsi kuolee, mutta toisessa häntä on käyty hoitamassa Teksasissa. Hän on myös ehtinyt aloittaa erityiskoulun, ja hän on oppinut nauttimaan joistain pienistä asioista, vaikka ei kävele eikä puhu.

Teoksessa pohditaan parisuhteen säilymisen mahdollisuutta tilanteessa, jossa luottamus toiseen on väliaikaisesti mennyt ja stressi on ollut maksimaalista. Pip ja Max ovat toimineet niin omistautuneesti omaishoitajina, ettei normaalia parisuhdeaikaa ole ollut. Kuviota monimutkaistaa Maxin kahden mantereen konsultin homma, ja se, että Pip palaa työhönsä lentoemäntänä pojan kuoleman jälkeen.

Teoksessa lennetään paljon ja kipuillaan etäsuhteen kommunikaation äärellä. Hurjin episodi liittyy Maxin keksimään Twitter-varainhankintäkampanjaan, joka muuttuu pian kansanliikkeeksi. Sairaalan ulkopuolella päivystävät mielenosoittajat eivät kaikki ole ystävällisiä tai tasapainoisia, ja härdelli vaikuttaa suuresti sairaalan arkeen.

Teoksessa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tohtori Leila Khalili ja hänen Teheranista juuri maahan tullut äitinsä Habibe. Iranilainen leskirouva koukuttuu TV:n ostoskanavien tarjontaan, ja tyttärellä on pitelemistä äitinsä shoppailun rajoittajana. Myös tohtori Khalili joutuu myrskyn silmään ”kuoleman kätyrinä”, ja Dylanin tapaus vaikuttaa häneen ammatillisesti enemmän kuin monet muut.

Lukemistani Mackintoshin kirjoista tämä on luultavasti kiinnostavin, tai tuntuu, että tulen muistamaan sen asetelman ja tunnelmat pidempään kuin ne trillerit. Kirja toivon mukaan kiinnostaa myös muita kuin pienten lasten vanhempia. Vaikka Mackintoshin tyyli on arkisen viihteellistä, näin teoksessa yhtymäkohtia Ian McEwanin viimeaikaiseen tuotantoon, jossa myös on pohdittu vastaavia eettisiä pulmia.

Itseäni jäi eniten askarruttamaan somejulkisuuden teema, johon liittyi aitoja ahdistuksen elementtejä. En itse ole koskaan harrastanut koskettavien lapsiaiheisten kampanjoiden jakamista somessa, ja tämä teos vakuutti minut siitä, miksi en aio niin tehdä jatkossakaan.

Puoskarin tyttären elämäntehtävä

Teos: Satu Vasantola: Kaikki kadonneet (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tänä vuonna olen lukenut kaksi kotimaista romaania, jotka kertovat ajasta ennen vuoden 1970 aborttilakia. Ensimmäinen näistä, Susanne Mauden Ennen kuin unohdat, kuvaa nuoren naisen yksinäistä raskautta ja lapsen luovuttamista adoptioon, jotta oma elämä voisi alkaa. Satu Vasantolan teoksessa näkökulma on rankempi: siinä kertojana on itse gynekologiksi päätynyt nainen, joka on lapsena joutunut toimimaan isänsä, aborttipuoskarin apurina.

Annun isä joutuu verisistä bisneksistään vankilaan, eikä tytön asema kouluyhteisössä ole tämän jälkeen kehuttava. Parhaan ystävän Lauran äiti toimii varaäitinä, mutta tämäkin osoittautuu kavalaksi juorukelloksi. Eletään 1960-70-lukuja Keravalla, jossa koulun kingi vittu-Matti jahtaa tyttöjä lähimetsässä stiletillä. Annun kasvuympäristö on synkän lannistava, joten on pieni ihme, että hän ponnistaa sieltä niinkin korkealle kuin tekee.

Nykyisyydessään jo uransa ehtoopuolella Annu oireilee raskaan työn uuvuttamana. Hänen vastaanotolleen saapuu tutun oloinen vanhempi nainen, joka osoittautuu Annun isän tyttöystäväksi, siksi, joka eli perheen kanssa lyhyen ajan ennen tämän vankilatuomiota. Annu ei saa tehtyä naiselle lähetettä syöpätutkimuksiin, ja Ellan tilanne pahenee nopeasti. Sovittaakseen syyllisyyttään hän osallistuu Ellan saattohoitoon tämän kotonaan. Ellan kautta hän saa säännöstellysti tietoa isänsä rikoksesta ja muista lapsuutensa salaisuuksista.

Kirjan tematiikka on rankka, ja lukija tietää sen kirjaan tarttuessaan. Itse koin, että Vasantola on halunnut ympätä tähän tiiviiseen teoksensa kaikki kauheudet, mitä laittomiin abortteihin tai abortinvastaisuuteen on liitetty. Teos ei ole saarnaavan yhteiskunnallinen, eikä ohjelmallisen poliittinen, mutta Vasantola osaa näyttää graafisesti toimenpiteitä, joihin kenenkään ei pitäisi joutua. Hurjia tilanteita on myös Annun nykyisessä sairaalatyössä, eivätkä kaikki liity aborttiin.

Teosta kuuluisi suositella kaikille kristityille konservatiiveille, jotka kaipaavat hedelmällisen pullantuoksuiseen Suomeen, mutta on vaikea kuvitella Päivi Räsäsen lukevan tätä romaania. Teos on kuitenkin kirjoitettu näkökulmasta, joka toivon mukaan ei sulje pois perinteisemmin ajattelevia lukijoita. Kirjan nykypäivän henkilöt eivät ole erityisen tiedostavia, saati feministejä, mutta he elävät maailmassa, missä tietyt naisten oikeudet ovat saavutettuja etuuksia.

Vasantola onnistuu saamaan tiiviiseen formaattiin monitasoisen saagan, jossa on runsas henkilögalleria ja muutakin nyansseja kuin laiton abortti. Välillä pidin Annun selviytymistarinaa (jonka välivaiheet jäivät miltei kertomatta) lähes epäuskottavana, samoin hänen äitinsä ja siskonsa kohtaloa, mutta nämä ovat romaanissa vain sivujuonia. Kovin syvälle lääkäri-Annun ihon alle en myöskään päässyt, enkä tarinan alussa edes pitänyt hänen aikuisesta minästään, mutta ymmärsin pian, ettei teos vaatinut lukijalta tunnepitoista samastumista päähenkilöön.

Seuraavaksi lukisin mielelläni teoksen abortin vastustajista, ja varsinkin niistä, jotka luopuvat lääkärin tai hoitajan ammatistaan viitaten omaan vakaumukseen. Toistaiseksi Suomessa on vältytty hurjimmilta ylilyönneiltä, mutta reissuillani maailmalla olen törmännyt sakeaan pro-Life-propagandaan. Puhe viattomista ”ihmistaimista” on lisääntynyt kristillisissä piireissä myös Suomessa, jossa abortti ei tätä nykyä ole suuri yhteiskuntapoliittinen ongelma. Tämän vuoksi on hyvä, että aiheesta herätellään keskustelemaan myös kaunokirjallisuuden voimin, jotta ihmiset muistaisivat, kuinka raskauksia keskeytettiin lain ja lääketieteen ulkopuolella.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Ylämaan ylhäisessä yksinäisyydessä

Teos: Lucy Foley: Jahti (Otava, 2020)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Yhdeksän kolmikymppistä ystävystä Oxfordin yliopiston ajoilta ja yhden pariskunnan vauva matkustavat yhdessä luksusretriittiin Skotlannin Ylämaahan viettämään uuttavuotta. Valmistelut reissua varten on aloitettu jo vuotta sitten, ja juhlaillallisen menyyn suunnittelu on lähes rakettitiedettä. Laadukasta alkoholia on roudattu paikalle tuhansien puntien arvosta. Voisiko siis mikään mennä pieleen näin täydellisessä suunnitelmassa?

Teoksessa on monta kertojaa, mutta ehkä keskeisin avainhenkilö on lontoolainen yritysjuristi Katie, joka on porukan ainoa sinkku. Hänen on tehnyt mieli perua reissu, mutta ei ole halunnut tuottaa pettymystä Emmalle, joka on nähnyt paljon vaivaa matkan järjestäjänä. Hän on porukan hiljainen tarkkailija, joka jää helposti muiden naisten varjoon.

Erityistä kränää aiheuttaa bilehile-Miranda, joka käyttäytyy kuin koko maailman tehtävänä olisi palvella häntä. Hän tuo juhliin huumeita, vaikka tietää, että amerikkalainen Bo, Nickin homokumppani, kamppailee oman riippuvuutensa kanssa. Tällä kertaa monella seurueesta alkaa tuntua, että Mirandan valtapelit ovat menossa liian pitkälle.

Jo alkumetreillä lukija saa tietää, että yksi seurueesta kuolee, mutta uhrista puhutaan anonyymisti ”vieraana”. Murhajutun tutkimus viivästyy, sillä poliisi ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi. Seurue jää synkkään lomaparatiisiin mottiin, ja resortin työntekijöillä, Dougilla ja Heatherilla on suuri vastuu seurueen paimentajina. Tämän lisäksi heillä on seksuaalisesti estoton islantilaispariskunta perään katsottavina.

Tyypillistä brittitrillereille on runsas alkoholin käyttö, ja riehakas örvellys humalatilassa. Siitä näkökulmasta tämä teos ei poikkea valtavirrasta, ja se kertoo myös yhteiskunnan arvomaailmasta. En usko, että suomalaisten humalahakuinen juominen olisi vähäisempää kuin brittien, mutta lukemissani suomalaisissa dekkareissa ja trillereissä ei juoda yhtä rempseästi.

Kirjaa lukiessani muistelin Ruth Waren teosta Synkän metsän siimeksessä, joka sijoittui Newcastlen takametsiin ja jossa asetelma oli samansuuntainen. Siihen verrattuna tämä teos oli jännittävämpi ja monimutkaisempi, eli olin havaitsevinani jopa genren sisäistä kehitystä.

Jaksoin kuunnella äänikirjan meditatiivisesti vuorokauden sisällä, kun usein tämän genren kirjat jäävät minulla junnaamaan tai kesken. Tunnelmien rakentaminen oli ilmiömäistä, vaikka en usko muistavani teoksesta paljoa kuukauden tai vuoden päästä. Sen sijaan teos herätti taas kiinnostusta Skotlannin turismiin, ja varsinkin riistavalvoja-Dougin hahmo oli aika hottis.