Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Egonilla on hirvittävästi asiaa

Teos: Hanna Weselius: Sateenkaariportaat (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tutkaillessani vuoden 2016 lukemistoja huomaan, että Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on tehnyt minuun vaikutuksen, vaikka en tänä päivänä ihan sen kaikkea sisältöä muistanut. Hänen toisesta teoksestaan Sateenkaariportaat olen jo ehtinyt nähdä arvioita, vaikka se on julkaistu vasta reilu pari viikkoa sitten. Niiden pohjalta minua arvelutti tarttua teokseen, jossa olisi poikkeuksellisen nihkeä, epämiellyttävä, vätysmäinen päähenkilö nimeltä Egon.

Egonista tiedämme, että hän on saanut nimensä saksalaisesta schlagerista, josta myös Harmony Sisters teki aikanaan version. Mies on syntynyt vuonna 1963, ja hänen äitinsä, Sortavalan evakko, vuonna 1933. Tarinan aikana äiti vetää viimeisiään kotihoidon varassa Vuosaaressa, ja Egon kokee velvollisuudekseen vierailla tämän luona viikottain, vaikka kaksikon välit eivät ole erityisen lämpimät. Yksinhuoltajaäiti on ollut pojan lapsuudessa villi vasemmistoradikaali, ja edelleen hän muistelee Chilen tapahtumia vuonna 1973.

Egonilla on virka yliopistolla, mukava asunto kantakaupungilla ja tarpeeksi rahaa pitää yllä jatkuvaa seitinohutta humalatilaa, jossa hän havainnoi maailmaa kyynisenä ja turtuneena. Hänellä on salaisia sympatioita äärioikeistoa kohtaan, ja hän kokee naisvihaa niin kollegoitaan, opiskelijoitaan kuin satunnaisia koirankusettajia kohtaan. Yhden naispuolisen kollegan kanssa hänellä on poikkeuksellinen yhteistyösopimus, jota ystävyydeksikin voisi kutsua. Tämän vuoksi hän päätyy usein kusettamaan kollegan koiraa, ja tekemään pisteliäitä havaintoja koirapuistojen naisista.

Romaanissa Egon tekee konferenssimatkan Budapestiin, jossa tunnelmat ovat kireät. Hän on tottunut pitämään vartin mittaisia mitäänsanomattomia työryhmäesityksiä, joita ei ehdi juomisharrastukseltaan pahemmin valmistella. Konferenssiin osallistuu vihaisia paikallisia tutkijoita, jotka ainoastaan haluavat tietää, miksi ulkomaiset osallistujat eivät huomioi maan yliopistojen kriisiä fasismin kourissa. Egon on tilanteesta tyypillisen välinpitämätön, mutta kaupungin keskustassa tulee kuvatuksi paikallisena Orbanin hallituksen vastustajana.

Egonin ura mediatutkijana ei ole koskaan ollut nousujohteinen, mutta on hänellä teräviäkin havaintoja viraalisesti leviävistä uutiskuvista ja niiden tuotannon mielivaltaisuudesta. Yksi hänen vihatuista vanhoista ystävistään on Hans, joka on kriisialueilla viihtynyt tähtitoimittaja, kymmeniä ikonisia skuuppikuvia tehtaillut kukko. Egonin katkeruus purkautuu kirkkaimmin Hansin ottamia kuvia analysoidessaan.

Paljasjalkaisena helsinkiläisenä Egon harrastaa kännisiä monologeja kaupungin historiasta, ja on fiksoitunut sen kolmeen jätekukkulaan. Teoksen nimi viittaa Malminkartanon portaiden yhteisötaideprojektiin, jossa värikkäiksi maalatut portaat tulivat äärioikeiston sabotaasin kohteeksi. Vaikka Egon pitää kaupungin rahoittamia suvaitsevaisuusprojekteja lähtökohtaisesti naurettavina, hän jää seuraamaan tapauksen uutisointia ja vieraileekin paikalla todeten oman rapakuntonsa rapautuneen entisestään.

Muutenkin kirjassa pohditaan paljon värien symboliikkaa, varsinkin Karjalan sinisen eri sävyillä maalattuja ikkunanpokia, ja rakennuskulttuurin eroja rajan kahdella puolella. Miksi evakot eivät tuoneet perinnettään rajan läntiselle puolelle?

Eniten pidin lopun ylisukupolvisesta toiviomatkasta rajantakaiseen Karjalaan, jonne Egon saa kaveriksi aikuisen poikansa. Suhde lämpenee matkan aikana piirun verran, vaikka poika lähtee mieluummin iltaisin omille retkilleen. Reissu on eläkeläisvoittoinen ryhmämatka, jonka joka pysäyksellä voi ostaa vodkaa ja kylmää Baltikaa. Egon repii huumoria itseään vanhemmista turistinaisista, joilla on Valamon vierailua varten erityisen siveät huivit. Reissun aikana hän kuitenkin saapuu jonkun tason itsereflektioon juomisestaan, ja osoittaa mikroskooppisia raitistumisen merkkejä.

Egon-hahmon viehätys on siinä, että lukija voi sen kautta peilata oman sielunsa syövereitä, harhoja ja pikkumaisuuksia. En kokenut hahmoa lainkaan ahdistavana, yliammuttuna tai erityisen karskina. Epäonnistuneen tutkijan hahmoon saatoin samastua, ja vuosien varrella olen myös kohdannut sinkkumiehiä, joiden suhde naisiin on Egonin kaltainen. Nousevan fasismin siementen kanssa flirttailijana Egon on peräkammarin poika, jolla ei riitä puhtia radikalisoitumiseen. Hänen kasvattamallaan nuorella miehellä taas on avaimenperässä Suur-Suomen kartta.

Tämä romaani eteni jouhevammin kuin mosaiikkimainen, usealle mantereelle ulottuva Alma!, ja sen kokeilevat elementit ovat ymmärrettäviä niillekin, joilla ei ole taustaa postmodernin kirjallisuuden tutkimuksessa. Alkoholistin aivoitusten kuvauksena teos on oivaltava, sillä se tuo esiin akateemisten kaappijuoppojen ylemmyydentuntoisen maailman. Tähän maailmaan kuuluvat konserttien väliajoilla kaksin käsin vedetyt piccolo-kuohuviinipullot, joiden ostaja teeskentelee hankkivansa toisen seuralaiselle.

Itselleni teos avautuikin tarkkanäköisenä kuvauksena urbaanista yksinäisyydestä, ja heteromiehen piilevästä ”incel” – asenteesta, johon hän on ajautunut puoliksi huomaamattaan. Ehkä Egonilla on silti toivoa, ja toivoa on myös kaikilla lukijoilla, joita Egonin loputon sisäisen puheen virta ahdistaa.

Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Juoppopenkki terapiasohvana

Teos: Carin Gerhardsen: Musta jää (Minerva, 2019)

Suomennos: Maija Ylönen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Ruotsalainen juoppopenkki on minulle ilmiö, johon en ole tainnut pahemmin törmätä reissuillani naapurimaahan, ja sen vuoksi jopa eksoottinen psykologisen trillerin tapahtumapaikka. Carin Gerhardsenin trillerinsä Musta jää juoppopenkki on keskeinen näyttämö visbyläisessä puistossa. Siellä päivystää keski-ikäinen Jeanette, jonka luisuminen laitapuolen porukoihin on ollut nopeaa.

Vielä neljä vuotta aiemmin Jeanette oli tavallinen huonekalumyyjä, joka kärvisteli väljähtäneessä avioliitossa. Hän oli äskettäin löytänyt ukkomiehen, jota tapaili salaa, ja suhde oli tuonut uutta potkua muuten valjuun elämään. Suhde miehen kanssa loppui lyhyeen, sillä matkalla salaiseen lemmenpesään Jeanette sai todistaa jotain, joka mursi hänen mielensä.

Kirjassa on useampi syrjään jäänyt, elämän kaltoin kohtelema naishahmo. Kerstin on masentunut leski, jolla ei ole muuta kanavaa puhua miehensä kuolemasta kuin soittaminen auttavaan puhelimeen. Sandra taas on auttavan puhelimen vapaaehtoinen, joka on ryhtynyt hommaan saadakseen puhua edes tuntemattomien kanssa yksinäisinä koti-iltoina.

Jollain tapaa kaikkia naisia yhdistää auto-onnettomuus, jossa rotkoon syössyt autokuski hylättiin kuolemaan yksin lumimyrskyssä.

Vyyhtiin liittyy vielä Jan, psykopaatin oloinen ympäristöasiantuntija, jonka käsitys huvittelusta on enemmän kuin kyseenalainen. Hän tunkeutuu tuntemattomien naisten koteihin ”auttamisen” verukkeella, ja näihin vierailuihin kytkeytyy usein alkoholin käyttö ja seksuaalinen hyökkäävyys. Hän on myös Sandran pojan isä, vaikka ei halua tunnustaa isyyttään.

Petokset, kiristys ja häilyvä oikeudentaju yhdistävät kirjan päähenkilöitä, joilla kaikilla on edellytykset sortua henkirikoksiin. Rotkoon syöksynyt Carl-Erik ei ole ainoa uhri tässä synkässä vyyhdissä. Myös idyllinen ruusujen saari kuvataan teoksessa paikallisten ihmisten valitsemissa, karummissa sävyissä. Uskoisin, että tämän teoksen Gotlanti on vähemmän kliseinen mesta kuin joidenkin dekkarikuningattarien teoksissa, joissa saarta kuvataan enemmän turistien näkökulmasta.

En alkumetreillä syttynyt kummastakaan teoksen lähtöpisteestä, auto-onnettomuudesta enkä Jeanetten naiivista pettämiskuviosta, mutta tarina lähti jouhevasti rullaamaan, ja päähenkilöistä paljastui mitä erikoisempia piirteitä. Näin ollen psykologisen trillerin uskottavuus täyttyi, ja ainakin oma mielenkiintoni keskittyikin enemmän kolmen naisen keskinäisiin suhteisiin kuin auto-onnettomuuden tapahtumiin.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että siinä elettiin vahvasti hipsterivyöhykkeen ulkopuolella. Näkökulma oli jopa työväenluokkainen, ja teos kuvaa myös oivallisesti syrjäseudun ihmisiä. Luulen, että tulen muistamaan kirjasta ainakin tuon juoppopenkin solidaarisuuden, joka edustaa nyky-yhteiskunnassa viimeistä linnaketta, jossa ihminen voi tulla kohdatuksi spontaanisti.

Tunnelmiltaan kirja sopi hyvin tammikuun arktiseen hysteriaan, ja HELMET-haasteessa sijoitan sen kohtaan 21: ”Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan”.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”

Uusia kotimaisia dekkarituttavuuksia

Teokset: Tuija Lehtinen : Viesti menneisyydestä (Crime Time, 2017)

ja Taina Haahti: Strategi (Crime Time, 2019)

Tuija Lehtinen on näemmä sitten viime kohtaamisen breikannut myös dekkarikirjailijana. Tutustun nyt hänen Erja Revosta kertovan dekkarisarjansa toiseen osaan. Erja Repo on vastikään eläköitynyt helsinkiläispoliisi, joka ei ole täysin onnistunut irrottautumaan työroolistaan. Tässä lukemassani teoksessa hän päätyy auttamaan entistä kollegaansa Kallea ystävän katoamistapauksessa.

Kallen ystävä Olli on kaksikkoa iäkkäämpi eläkeläinen, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa aivan pienenä. Kun hän saa asianajotoimistolta kirjeen Ruotsin-perinnöstä, hän kokee tarpeelliseksi matkustaa Uppsalan seudulle Lillemor-nimisen ottoäidin hautajaisiin. Matkaseuraksi hän pyytää mukaan Kallea, ja Kalle suostuu lähtemään pelkän vaihtelun vuoksi.

Paluumatkalla Olli katoaa tanssiravintolasta, ja Kallen huoli on valtava. Miehen hyppääminen yli laidan on varsin epätodennäköistä, joten jonkun on täytynyt haluta tuoreelle perijälle pahaa. Peritty summa ei kuitenkaan ole valtava, eikä Kalle havainnut Lillemorin hyväosaisissa sukulaisissa kaunaa tai kostonhimoa. Olisiko Ollilla muita salaisuuksia, jotka voisivat olla mystisen kolkkauksen takana?

Luin kirjaa suht valppaassa moodissa, ja pidin kyllä sotalapsiteemasta, mutta teos tuntui paikoitellen höttöiseltä. Siinä kuvataan päähenkilöiden kokkailua ja muita lifestyle-asioita antaumuksella, joten cozy crime on ilmeisen osuva genrenimeke. Vertaan kirjaa mm. Pirjo Tuomisen dekkarituotantoon, joka myös on selkeästi suunnattu ikäihmisille. Teoksen tempo ei ollut liian hidas minulle, mutta koin aihepiirin piirun verran liian arkiseksi.

Taina Haahden dekkarin salapoliisihahmo on nelikymppinen Mara Nuutinen, freelancer-journalisti, joka on tehnyt aiemmin uraa sijoitusmaailmassa. Ilmiannettuaan entisen työnantajansa korruptiosotkuja Mara on joutunut tinkimään elintasostaan, ja asuu nyt vaatimattomasti Keravalla. Hän myös kuntoutuu edellisen juttukeikkansa aiheuttamista vammoista, mikä merkitsee, että hän on poikkeuksellisen altis fyysiselle vaaralle.

Teoksessa rikosvyyhti aukeaa, kun eräs vanha nainen Kirkkonummelta ottaa yhteyttä Maraan kuin Hannu Karpoon firmasta, joka puijaa eläkeläisiä epäedullisiin sijoituksiin. East European Star on Itä-Euroopan ekologista kehitystä tukeva yritys, jonka eettinen profiili on harvinaisen lipevästi kirjoitettu. Jutun tekemistä ei yhtään helpota se, että firman toimitusjohtaja on äskettäin kuollut epämääräisessä auto-onnettomuudessa Balkanilla.

Verrattuna Lehtisen teokseen Haahden dekkari on seikkaperäisempi ja vähemmän ”cozy”. Toki sympatiapisteitä kerää Maran siskon koira Hans, jota pikkusisko joutuu kouluttamaan, kun omistaja on kykenemätön sopeutumaan koiratalouteen. Pääpaino kirjassa on sijoitusmaailmassa, ja Haahti kirjoittaa siitä niin vetävästi, että jopa minä (talousasioiden tumpelo) pysyin kyydissä hyvin mukana. Sijoitusneuvojan työn eettiset ulottuvuudet alkoivat kiinnostaa, ja tykkäsin myös Slovenian reissun kuvauksesta.

No, molemmissa teoksissa hössötettiin koiranhoidon ympärillä, ja niissä oli ikäihmisiä keskeisessä roolissa. Suuremmalla todennäköisyydellä palaan Mara Nuutisen kuin Erja Revon seikkailuihin, mutta en vielä sulkenut ovea Revollekaan.

HELMET-haasteessa teokset sopivat kohtaan 14: ”Kirja on osa kirjasarjaa”.