Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

6 kommenttia artikkeliin ”Niemien ja lahtien asukkaista

  1. Olen tykästynyt Petteri Pietikäiseen, vaikken ole edes tainnut koskaan lukea mitään kokonaista kirjaa häneltä. Joillekin luennoille olen joskus päässyt häntä kuuntelemaan ja varmaankin jotain lyhyempiä tekstejä lukenut. Tämä kirja laitetaan siis ilman muuta korvan taakse, kunhan löydän sellaisen tovin, että jaksan keskittyä näin raskaaseen aiheeseen. Lääketieteen ja hoivatyön historia on minusta hurjan mielenkiintoista – ja usein karmivaa. Ja miten paljon yhteiskunta vaikuttaa molempiin, tänäkin päivänä! Hurjaa vallankäyttöä monella tapaa, eikä etiikka aina ole ollut ihan priimaa, ainakaan näin nykyvinkkelistä tarkasteltuna.

    • Tosi mielelläni päätyisin itsekin Pietikäisen luennolle! Ihmettelin itsekin tätä kirjaa lukiessa yllättävää opiskelun halua.

      Paljon tuli yhteiskuntatieteilijänä luettua Foucault-henkisiä analyyseja muun Euroopan vankiloista ja mielisairaaloista. Tässä kirjassa oli jotain muutakin, ote oli ehkä mikrohistoriallisempi.

      Näinä päivinä yhteiskunnan kontrolli ”Kelan elättien” elämästä on todella tiukka. Systeemi myös tuottaa mielenterveysongelmia, sillä kaikilla ei ole kykyä innovoida edukkaita uunijuuresreseptejä vuodesta toiseen. Samalla hoitoresursseja on vähennetty huomattavasti.

  2. Täällä asuinpaikkakunnallani on mielisairaalamuseo. Mutta syystä tai toisesta en ole saanut aikaiseksi sinne menemistä. Sinänsä aihepiiri kiinnostaa. Kiinnostavaa on tuo mitä kerrot, mitkä ovat olleet niitä asioita, joiden vuoksi mielisairaalaan on jouduttu ja mihin tass on suhtauduttu sallivasti. Mielenkiintoiselta vaikuttava teos.

  3. Ensimmäinen ajatukseni meni vähän ohi itse aiheesta. Mietin nimittäin, että onpa sinulla unikirjoina melkoisen raskaita aiheita. Minkälaisia unia mahdat nähdä hoitomuodoista kuunneltuasi. 🙂 Pitkäniemen historia kiinnostaisi minuakin, ja varsinkin se, miten kansalaissota potilaiden kertomuksissa näkyi. Luulen, kuten kirjoitatkin, että tällainen tietokirja sopii paremmin luettavaksi kuin kuunneltavaksi, mutta voi kokeilla kuuntelua, jos ja todennäköisesti kun löytyy Storytelistäkin.

    • Hehe, mulla menee unikirjana lähes kaikki tietokirjallisuus, kunhan on paljon vuosilukuja, tilastoja ja lainsäädäntöä! Historiaa paremmin toki unettaa luonto-ja eräaiheinen kirjallisuus, mutta päädyn kuitenkin valitsemaan näitä, joissa ihminen käyttää mielivaltaa toiseen ihmiseen (sekin lajikäyttäytymisen havainnointia).

  4. Tämä on varmasti kiinnostava kirja, kiitos mielenkiintoisesta kirjan esittelystä. Tärkeä aihe ja hienoa että tuodaan esille myös mielenterveyden historiaa. Minäkin omasta mielestäni tiedän mielenterveysasioista jotakin, mutta pelkästään käsiteltynä kaunokirjallisuuden keinoin ja siksi olisikin kiinnostavaa vastapainoksi lukea asiantuntijan kirjoittama tietokirja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s