Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s