Matkalla karanteenien Euroopassa

Teos: Aino Huilaja ja Jerry Ylkänen: Pakumatkalla (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aino Huilaja

Podcastit ovat taiteen laji, jolle olen lämminnyt varsin hitaasti, mutta kahta kanavaa olen onnistunut seuraamaan hieman pidempään, Antti Holman tuotoksia ja Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen Pakumatkalla-sarjaa, joka kiinnosti viime talvena ihan reaaliaikaisesti. Kaksikon podcastilla oli muutakin kuin viihdearvoa, sillä se tuotti ruohonjuuritason tietoa koronatodellisuuksista eri Euroopan maissa. Minua oikeasti jännitti, kuinka pariskunta selviytyisi viimeisellä lautalla rajojaan sulkevan Suomeen.

Kun kuulin kirjahankkeesta, pelkäsin, että siitä tulisi podcastin kirjallinen versio, mutta onneksi näin ei käynyt. Matkakirjaksi se on kovin tiivis, eikä se tarjoa tyypillisiä hipstereiden vinkkejä cooleimmista kirjakahviloista tai vintageliikkeistä. Ainon ja Jerryn filosofiana matkaan lähtiessä on ollut turhasta kamasta luopuminen ja elämän yksinkertaistaminen. Ranssiksi nimetystä Mercedes-merkkisestä pakusta löytyy kyllä jouluvalot, mutta matkan varrella ei pahemmin shoppailla muuta kuin ruokaa. Ja matkan loppua kohti ruokakaupassa käynnistä tuleekin viikkojen haasteellisin rasti.

Pariskunta ei tehnyt matkaan lähtiessään tarkkaa suunnitelmaa, sillä he halusivat oppia aikatauluista luopumista. Ennen tätä reissua he olivat ehtineet seikkailla paljon eksoottisemmissa paikoissa kuin Normandia, Kanariansaaret ja Pyreneiden vuoristo, mutta Kanarialle matkustamisesta laivateitse oli tullut pinttynyt haave. Tämähän ei ole kovin halpaa tai kätevää, mutta seikkailun makua se lisää.

Matkaan he lähtivät lokakuussa 2019, ja helmikuun 2020 alussa he alkoivat ounastella muutoksia matkanteon todellisuudessa. Toimittajana Aino ei voinut kokonaan irtaantua ammattitaudista nimeltä uutiskiima, vaikka reissun alkuperäinen pointti oli nimenomaan irrottautua sen aikaansaamasta kireydestä ja negatiivisuudesta. Kirjassa onkin osuvaa pohdintaa tv-toimittajan työn realiteeteista, ulkonäköpaineista ja rahan ansainnan logiikasta.

Aivan tyhjätaskujen projektiksi pakumatka ei sovellu, sillä autoilu Euroopassa voi tuottaa taloudellisia yllätyksiä. Aino ja Jerry lähtivät matkaan hyvin vähäisellä autoilukokemuksella, olihan Jerry vasta hankkinut kortinkin reissua varten. Pakun vikojen korjauttamisesta revitään kunnon huumoria, mutta minua nämä korjaamovisiitit myös vähän ahdistivat. Itse kokisin varmaan tarpeelliseksi opiskella ainakin automekaniikan alkeita ennen moiselle reissulle lähtöä, sillä en haluaisi tulla monta kertaa huijattavaksi.

Monella tapaa Pakumatkalla on enemmän dokumentti koronatodellisuudesta kuin perinteinen matkakirja. Se myös peilaa matkustamiseen liittyviä huolia lähitulevaisuudessa. Ymmärryksemme Euroopasta on muutoksessa, ja huoleton vapaa liikkuvuus saattaa olla pysyvästi mennyttä maailmaa.

Jään myös odottamaan kirjalle jatkoa, sillä pariskunnalla on aikomuksissa jatkaa pakuelämää mahdollisimman pian. Tällä hetkellä he asuvat eräkämpässä Kittilässä, eivätkä suunnittele paluuta Helsinkiin. Mielelläni lukisin esimerkiksi Pohjois-Norjan tai Murmanskin alueen pakuseikkailuista, sillä näiltä hoodeilla löytyy takuulla paikkoja, joista urbaani keskivertosuomalainen tietää vähemmän kuin Napakymppi-sarjasta tutuksi tulleesta Lanzarotesta.

Vuosisadan kävelyretki Bronxiin

Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.

Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.

Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.

Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.

Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.

Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.

Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.

Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.

Persoonallisuustyyppinä etulinja

Teos: Terhi Törmälehto: Taavi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

En ehkä olisi huomannut tätä teosta kevään uutuuksien joukosta, ellei kirjailijana olisi ollut Terhi Törmälehto. Hänen esikoisromaaniinsa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) tykästyin siksikin, että olen myös itse yrittänyt kirjoittaa karismaattisesta kristillisyydestä. Teos jäi vahvasti mieleeni, ja näin myös toinen romaani herätti huomioni. Sen teema, sukuhistoria ja kirjailijan isoisän sotasankaruus, ei automaattisesti kolahtanut, mutta kertojan lahjoista minulla oli selkeä näkemys, ja siksi tartuin kirjaan.

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaan Haapavedelle, Karjalan kannaksen rintamalle ”siellä jossakin”, Helsinkiin ja Göteborgiin. Taavi on nuorimies, joka otetaan talvisotaan täydennykseksi jo 17-vuotiaana, ja joka osoittautuu pelkäämättömäksi tappajaksi jo alkumetreillä. Hänestä tulee etulinjan mies jo valitun asetyypin, konepistoolin vuoksi, ja hänen levottomuutensa osoittautuu rintamalla hyödylliseksi. Hän haavoittuu neljästi ja saa urotöistään Marskin ritarin ristin, kunniamerkin, joka ei tunnu edistävän elämää siviilissä sodan jälkeen. Ei varsinkaan, kun hän ei halua aiheesta puhua.

Teos ei kartoita Taavin koko elämää, vaan liikkuu sota-ajan ja 60-luvun lopun välillä. Tuolloin keski-ikäinen sotaveteraani on raskaissa metallihommissa Göteborgin satamassa. Sodasta on jäänyt paljon hermostollisia vaivoja, ihon alla on sirpaleita ja kuulokin reistaa. Tarinasta saa vaikutelman, että keski-ikäinen mies olisi eronnut, ja vapaa-ajallaan luisumassa tyypilliseen suomalaissiirtolaisen, viihteellisen penkkijuopon asemaan. Kaikkea tästä juonesta ei kannata tietää etukäteen.

Sota-aikana kotona Haapavedellä äiti Ruusa pelkää kyllin pelkäämättömän poikansa edestä, ja osoittaa sodan edetessä merkittäviä pasifismin oireita. Hän piirtää viivoja virsikirjaan poikansa tappamista venäläisen äidin pojista ja suree näitä kohtaloita salaa. Hän on myös intohimoinen paljasjalkakävelijä, joka nauttii kosketuksesta maan syvyyksiin. Suojeluskunnan huomionhakuisista naisista hänellä on paljon hampaiden välissä, eikä oikeaoppisten ampumalapasten kutominenkaan tunnu elämäntehtävältä.

Pikkuveli Veikko uppoutuu lintujen piirtämisharrastukseensa, ja kaikki toivovat, ettei tämä ehtisi sotaan. Isällä on kiireitä kunnan luottamusmiehenä, ja perheen kodilla on vieraanvarainen maine. Ruusa kokee, että ainakin hän on onnistunut tuottamaan jäseniä kuoroihin ja näytelmäpiireihin. Poikansa sotasankaruutta hän ei osaa juhlia, vaikka ympäröivä yhteisö siihen painostaa.

Pidin kirjassa eniten haapavetisen kyläyhteisön tavallisen sota-arjen kuvauksesta, johon mahtuu niin huolta ja surua kuin herraskaisia lusikkaleipiä. Tässä kuvataan viljelijäperhettä, joka ei ole erityisen uskonnollinen eikä isänmaallinen, ja voisi olla jopa piirun verran vasemmalle kallellaan. Suhde venäläisiin sotavankeihin ja evakoihin on ymmärtävä, ja Taavin sisaruksia kannustetaan opiskeluun ja kulttuuriharrastuksiin.

Taavi on kirjassa selvästi se hahmo, joka aiheuttaa eniten huolta lähimmäisissä. Hän pärjää sodan ääriolosuhteissa paremmin kuin verkkaisessa agraariyhteisössä. Lukijalle tulee jo teoksen alkumetreiltä fiilis, että haapavetinen suku saa tulevaisuudessa odotella sankariaan palaavaksi monen monituiset kertaa. Juuri sotasankarin (ja myös sankarivainaan) myytin purkajana kirja onnistuu ilmiömäisesti.

Kun fiktiivistä teosta lähdetään kirjoittamaan omasta sukulaisesta, silloin on selvää, että kuvittelemiselle asettuu selkeitä rajoja. Lähimpänä lukumuistissani on tähän teokseen verrattava teos Eino, jonka Matti Rönkä kirjoitti sukutarinoihin pohjautuneesta outokumpulaisesta vakoojahahmosta. Molemmissa teoksissa ilmenee samaa lämpöä ja pieteettiä, mutta myös halua kriittisestikin ymmärtää sotaa kokeneen sukulaisen laajempaa elämänkaarta.

Fiktiivisiä vapauksia tässä toki on otettu, ja hyvä niin. Taavin ja Ruusan yksityiset hetket, joissa pohditaan oman sielun syvyyksiä, ovatkin kirjan ehdoton vahvuus. Myös sukututkimuksen näkökulmasta teos herättää kysymään, kuinka loppupeleissä me kaikki olemme muukalaisia toisillemme.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Kaaleen lauluja ja körttivirsiä

Teos: Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Vuonna 1936 Suomeen säädettiin irtolaislaki, joka rajoitti jonkin verran romaniväestön liikkumista. Tähän kontekstiin, ideologisesti häilyvään aikaan, vuosiin 1938-9, Liisa Louhela sijoittaa esikoisromaaninsa Kaikkeus on meidän. Tiivis kertomus tuo yhteen nuoren orvon piian Reetan ja romaniperheen vesan Tenhon, joka soittaa vihreää harmonikkaansa vaarakylän uimarannalla.

Reeta on tunnettu punikin kakara, joka on saanut kuulla liikaa isänsä synneistä jo kansakoulussa. Äitikin on ollut puna-aatteen vaikutuspiirissä tyttären lapsuudessa, mutta tullut uskoon uudenlaisten saarnasmiesten ansiosta. Uskonnolla on keskeinen merkitys Reetan synnyinsijoilla, jotka tulkitsin enemmän körttiläisyyden kuin lestadiolaisuuden vaikutuspiirin alaisiksi. Silti nuoriso käy elävissä kuvissa ja tansseissa, ja voi kauhistus, tytötkin ottavat huikkaa ja polttavat kessua aina, kun silmä välttää.

Reeta joutuu piikomaan Haikolan tilalle tämän äidin kuoltua. Onnekseen siellä on myös paras ystävä Fanny ja tämän veli Elias. Elias on alkanut katsoa Reetasta itselleen emäntää, mutta Reeta kokee suhteen liian toverillisena. Ainoana lapsena hän on oppinut pitämään naapurin lapsia lähes sisaruksiaan, varsinkin kun he jakavat saman kohtalon punikkitaustoineen.

Haikolan isäntäväki on syvästi uskonnollista, varsinkin emäntä Iita. Palveluksen alussa Reeta viihtyy perheessä, varsinkin, kun piiat saavat nukkua fiinissä kamarissa, jossa on tapetoidut seinät ja komuutti. Pikkuhiljaa railo isäntäväen ja Reetan välillä alkaa kuitenkin kasvaa, ja tyttö alkaa haaveilla kaupunkiin karkaamisesta, jossa työläinen ei ole vapaa-ajallaan tilivelvollinen menemisistään, vaan voi vaikka tapailla ystävättäriään kahviloissa.

Vapauden kaiho onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Reeta on tuskin koskaan poistunut vaarakylästään. Juna vie väkeä Kajaaniin, mutta Reetan sydän kaipaa kauemmas. Kyliä kiertävät mustalaisperheetkin tietävät enemmän suuren maailman kotkotuksista kuin vaarojen ”pussinperäläiset”. Vaikka heitä sorretaan päivisin, voivat he yökylään päästessään edetä tasa-arvoisuuteen isäntäväen kanssa tarinankerronnan lahjojensa takia.

Mustalais-Mantan klaani on tuttu porukka haikolalaisille. Emäntä majoittaa heitä nurkissaan kristityn velvollisuuksiin vedoten, mutta perhe saa myös perheen nuorista miehistä aputyövoimaa. Reeta yllättyy, kun huomaa tässä seurueessa tutut kasvot edellisen kesän uimarannan iltamista. Tenho on komea ilmestys, ja tyttö on ihastuksessan aktiivisempi osapuoli.

Unelmien satuhäitä lukija tuskin alkaa odottaa, sen sävyinen on jo pariskunnan ensi kohtaaminen. Luinkin romaania enemmän historiallisesta intressistä käsin kuin kuumana romanssina. Yhteistä Reetalle ja Tehnolle ovat ulkopuolisuuden kokemukset ja yhteiskuntakritiikki. Lukutaidoton Tenho ei ole naiivi, vaan maailman sakeissa liemissä keitetty. Reeta taas uhmaa isäntäväkensä ehdotonta valtaa, jossa hyväntekeväisyys ja alentuva ylenkatse yhdistyvät. Iita-emäntä tahtoo oikeasti auttaa pulaan joutunutta piikaansa, vaikka hänen tekojaan värittävät ”isänmaalliseksi” nimeämänsä rotuhygieniset aatteet.

Luonnolla ja eläimillä on suuri rooli tarinassa, ja suden saapuminen tiluksille luo ylvästä draamaa. Louhela on myös hyvin perehtynyt Kainuun alueen kansanuskomuksiin ja puheenparteen, joka nousee hyvin edukseen äänikirjassa.

Kirjassa oli hyviä havaintoja korpiseudun naisten puhteista, ja elämän laajemmista reunaehdoista. Reetaa ahdistaa se vaihtoehto, että hän päätyisi torpparin muijaksi Haikolan maille, eikä hänellä olisi muita ilon lähteitä kuin virren veisuu ja neulominen. Neulominen on kuitenkin lähes ainoa askare, josta hän edes vähän pitää, ja joka on kuin kerman litkimistä verrattuna muuhun raadantaan.

Oma ”neuloosini” jatkuu täällä päässä, ja Reetan pisteliäät havainnot käsitöistä naurattivat minua. Huomiota herätti myös mustalais-Mantan pitsiliinojen nypläys ja niiden kaupustelu vaarakylissä. Olisikin kiinnostavaa tutkia juuri romanien suosimia pitsimalleja.

Teos jättää jälkeensä kaihoisan tunnelman, samanmoisen kuin niissä ”kaaleen lauluissa”, josta tämä kirjaprojekti sai syntynsä. Ihailen varsinkin Louhelan tiivistämisen taitoa, sillä tähän teokseen mahtui paljon muutakin kuin romantiikkaa ja romanien historiaa.

Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Brompton Oratory II

Teos: Clare Pooley: Totuushaaste (WSOY, 2021)

Suomennos: Ulla Selkälä

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Mitä teet, jos istut kahvilassa tai pubissa ja löydät paikaltasi ”tarinavihon”, jonka sen pöytään jättäjä toivoo tulla huomatuksi?

Brittiläisen Clare Pooleyn hittikirja Totuushaaste kertoo vihreästä vihosta, jonka yksinäisyydestä kärsivä eläkeikäinen taidemaalari Julian Jessop jättää kodikkaaksi kokemansa lontoolaisen kahvilan pöytään päivittäisellä kävelyllään. Vanhemmalla iällä Julian kokee muuttuneensa näkymättömäksi, kun aiemmin hän tottui olemaan huomion keskipisteenä ”pahana poikana”. Vaikka mies on viettänyt kukkean aikuisuutensa kaupungin kulttuurielämän eliittipiireissä, on hän piinallisen tietoinen siitä, ettei muotisuunnittelija Vivienne Westwood välttämättä enää muista häntä.

Ensimmäisenä vihon löytää kahvilan pitäjä Monica, 38-vuotias entinen yritysjuristi, jolla sosiaalinen elämä kukoistaa kaikilla muilla sfääreillä, muttei parisuhteissa. Syvimmällä sisimmässään hän ei enää jaksaisi niitä ystäviä, jotka ovat alkaneet kommunikoida ultraäänikuvien kautta. Monicaakin vaivaa vauvakuume, mutta hän epäilee omien munasolujensa lähteneen jo eläkkeelle Espanjan Aurinkorannikolle. Totuusvihkoon hän kuitenkin kirjoittaa tuiki tavallisesta perheenperustamisunelmastaan, joka tuntuu Julianin värikylläisen ja traagisenkin tilityksen rinnalla kalpealta.

Kirjan keskeinen teema liittyy 60-70-lukujen ja nykyajan vertailuun kaupungissa, jossa elinolot ovat muuttuneet radikaalisti vuosikymmenten varrella. Aikaa vietetään paljon Bromptonin hautausmaalla erään amiraalin haudalla, jolla hipeillä oli tapana hengailla jo 60-luvulla, tosin Monica käy mieluummin moikkaamassa siellä Emmeline Pankhurstia. Jostain syystä omassa päässäni soi tätä teosta kuunnellessa Nick Caven synkät balladit, vaikka kyynisyys ihmiskuntaa kohtaan ei saavuta tässä vastaavia korkeuksia.

Kirjan siivin päästään myös Thaimaan pikkusaarelle, jonka Hazardina tunnettu pörssihai matkustaa vihko mukanaan aikeenaan omaehtoinen päihdekuntoutus. Hazardin suunnitelmat muiden vihon haltijoiden suhteen ovat melkoiset, ja muiden tarinoihin uppoutuminen auttaa häntä hetkellisesti suhteuttamaan omaa tuskaansa.

Tässä kirjassa oli paljon samaa kuin juuri lukemassani Beth O’ Learyn teoksessa, ainakin eläkeläisteema ja Lontoo. Ehkä tämä teoksen juoni oli vielä himpun verran kekseliäämpi, mutta molemmilla kolmikymppisillä sankarittarilla oli elämässä samansuuntaisia haasteita. Tässä parasta oli historiallinen kerroksellisuus, ja nautin varsinkin ikääntyvän Julianin muotiharrastuksesta ja kahvilan kuvataidekerhon meiningistä.

Koska kuvittelen Lontoon yhdeksi vähiten leppoisista kaupungeista koronapandemian keskellä, tuntuu lohdulliselta lukea kaupungin menneestä, tavallisesta arjesta, jossa fyysisiä kohtaamisia pyritään edistämään kaikin keinoin. Toivonkin, ettei pandemiateema saavu feelgood-kirjallisuuteen ihan pian, sillä en jaksaisi lukea etäkokoontumisesta ja turvaväleistä ainakaan viihteen muodossa.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Heroinistista kotileipuriksi

Teos: Lesley-Ann Jones: John Lennon-rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema (Aula & co, 2021)

Suomennos: Juha Ahokas

Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää

Kuuntelin männä viikolla virkatessani maanisesti öiseen aikaan silmät ristissä tuoreen John Lennon-elämäkerran, ja se jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni, vaikka en pystynyt omaksumaan sitä kokonaisuutena näin hätäisesti läpi käytynä.

Uskallan väittää, että The Beatles-tuntemukseni on ikäluokkani edustajana keskivertoa laajempi, mutta en muista lukeneeni heistä aiemmin kokonaista teosta. Vannoutunut fani en ole ollut, mutta elin muutaman vuoden tosi fanin kanssa, ja tämä lisäksi myös lapsuudenkodissani bändiä kuunneltiin usein. Olen tottunut pitämään The Beatlesia musikaalisena esikuvana, järkyttävän muuntautumiskykyisenä jättiläisenä, jonka biiseistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Muistan myös kuulleeni Lennonin kuolemasta 8-vuotiaana, mutta olin liian nuori ymmärtääkseni tapahtumaa yhden rock-aikakauden päätöksenä. Varmaan eniten olen ollut innoissani The Beatlesista lukioikäisenä, mutta innostukseni liittyi enemmän biiseihin kuin henkilöhistoriaan. En koskaan valinnut bändistä suosikkijäsentä, mutta John Lennonin tarina on kiinnostanut eniten, varsinkin bändin hajoamisen jälkeinen aika.

Kirjaan nyt ylös joitain asioita, jotka askarruttivat minua tässä kirjassa tai joista en tiennyt tähän mennessä.

Teoksessa käydään läpi Lennonin kompleksista äitisuhdetta. Lapsena John muutti asumaan tätinsä luo, koska nuori äiti Julia ei kyennyt takaamaan pojalleen kunnollista asumista. Suhde äitiin ei koskaan katkennut, mutta siihen liittyi piirteitä, jotka saattoivat vaikuttaa kasvavan pojan mielenterveyteen. Teini-ikäisenä John alkoi viettää aikaa äitinsä nurkissa, koska tämän elämäntapa oli rennompi ja boheemimpi kuin tiukkapipoisen tädin. Äidillä oli taatusti vaikutus siihen, että poika uskalsi unelmoida täyspäiväisestä muusikon urasta. Lähtökohdat molemmissa talouksissa olivat kuitenkin vaatimattomat, ja itsensä elättämisen eetos meni taiteen arvostamisen edelle. Perheen ja suvun köyhyys oli kuitenkin vähäisempää kuin oletin.

En tiennyt/muistanut, että ennen maailmanmainettaan The Beatles musisoi jopa kolmen vuoden aikana Hampurin musiikkiklubeilla. Tähän periodiin liittyvät tarinat ovat ehkä raflaavimpia, sillä vieraassa maassa nuoret miehet joutuivat todella testaamaan rajojaan. Asuinolosuhteet olivat surkeat, ja amfetamiinijohdannaisia kului pelkästään hereillä pysymiseksi ylipitkinä työpäivinä. Vaikka keikkamuusikon työ oli kaukana taiteellisesta vapaudesta, bändi alkoi saada paikallisia faneja ja tukijoita, joista osa pysyi projekteissa mukana myöhemminkin.

Lennonille bändin kasvava kaupallisuus ja brändäys oli vaikea pala niellä, ja hänen kapinallisuutensa ilmeni monella tasolla. Varsinkin USA:n keikoilla bändin oli mahdollista laulaa ja soittaa mitä tahansa fanien melutason takia, ja välillä Lennon käytti tätä tilannetta hyväksi. Vaikka Lennon lopulta päätyi asumaan New Yorkiin vuosikymmeneksi, hän onnistui jo ennen tätä polttamaan siltoja amerikkalaisen median kanssa. 1970-luvulla hän oli presidentti Nixonin mustalla listalla, ja FBI kuunteli hänen puhelujaan. Lennonilla oli poliittista vaikutusvaltaa ehkä enemmän bändin hajottua, ja varsinkin hänen rauhanaktivisminsa oli jatkuvan syynin alla.

Hurjin episodi kirjassa sijoittui 60-luvun loppuun, jolloin John ja Yoko hakivat inspiraatiota heroiinista ja joutuivat vierottamaan itse itsensä aineesta. Uusperheen tilanne oli muutenkin haasteellinen, ja Onon Keiko-tyttären huoltajuuskiista ja sitä seurannut kidnappaus vaikuttivat myös Lennonin elämän valintoihin. On myös monella tapaa ironista, että ensimmäistä perhettään laiminlyönyt Lennon muuttui miehenä, isänä ja elämänkumppaninsa Onon tavattuaan.

On päivänselvää, että totaalisen symbioottinen parisuhdearki, jota John ja Yoko elivät vuosikausia, on kuormittavaa mielenterveydelle. Lennon taipui 70-luvulla leipää leipovaksi koti-isäksi, ja kertoi kokeneensa tasapainoista onnea tässä roolissa, mutta tässä vaiheessa pariskunta oli jo eriytynyt piirun verran. Ono kävi tuolloin töissä kodin ulkopuolella, tosin nämä työt koostuivat pitkälti miehensä omaisuuden hallinnasta. Onolla oli enemmän bisnesosaamista kuin miehellään, vaikka hänen taiteensa ei ollut kovin kaupallista.

Kummallisesta sivusuhteesta kiinalaistaustaisen avustaja May Pangin kanssa en muista lukeneeni ennen, tai aihe ei ole kiinnostanut. Omituista tässä oli Yokon rooli jopa miehensä seksielämän organisoijana.

Kirja ei varsinaisesti korosta Lennonin elämän ylilyöntejä, mutta Jones pyrkii rehellisyyteen miehen persoonan pimeämpien puolten kanssa. Lennon oli käytökseltään piikikäs ja haastava jo ennen rocktähteyttä, joten kaikkea persoonan kehitystä ei voi laittaa kuuluisuuden piikkiin. Bändin menestyksen huippuvuodet olivat silkkaa hullunmyllyä kaikille sen jäsenille, mutta Lennonin persoonaa menestys hajotti eniten.

Kiinnostavaa oli myös kuulla Lennonin ja Onon terapiakokeilusta, jossa vetäydyttiin kuukausiksi kalifornialaiseen retriittiin etsimään sisäistä lasta. Vaikka tätä on arvioitu myöhemmin rahanahneen ”gurun” puoskaroinniksi, se kertoo kuitenkin Lennonin halusta selvittää menneisyytensä solmuja.

Kirja herätti minussa monia kysymyksiä luovuudesta, varsinkin luovan toiminnan reunaehdoista tilanteessa, jossa henkilöt ovat maailmankuuluja artisteja, joilla on omat henkivartijat. Ihmetyttää myös se, että huolimatta bändin loppuajan ristiriidoista he saivat aikaan uskomattoman priimaa kamaa. Lennonin soolouran ja levytyksiin Onon kanssa en ole perehtynyt syvällisesti, joten tämä kirja antoi paljon vinkkejä tuon jakson avaamiseen.

Näin maalaisena/maakunnan kasvattina on todettava, että Yoko Ono saattaa olla ensimmäinen performanssi/käsitetaiteilija, josta olen kuullut. Tässä teoksessa hänen rooliaan tutkitaan myös kriittisesti, mutta vähättelemättä hänen osallisuuttaan toimijana maailmanhistoriassa. Itse olen aina ihaillut häntä myös sen uran vuoksi, jota hän teki jo ennen Lennoniin tutustumista.

Kirjassa on kiinnostavia, kirjailijan omia biisilistoja, jotka on taustoitettu perusteellisesti. Näihin tutustumalla voi tällainen maakunnan perustason pubivisan Beatles-tietäjä nostaa huikeasti osakkeitaan seuraavalle kierrokselle. Pidin muutenkin kirjailijan äänestä ja otteesta, hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja, eikä tämä teos ole hänen ainoa kirjoittamansa rock-elämäkerta.