Brompton Oratory II

Teos: Clare Pooley: Totuushaaste (WSOY, 2021)

Suomennos: Ulla Selkälä

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Mitä teet, jos istut kahvilassa tai pubissa ja löydät paikaltasi ”tarinavihon”, jonka sen pöytään jättäjä toivoo tulla huomatuksi?

Brittiläisen Clare Pooleyn hittikirja Totuushaaste kertoo vihreästä vihosta, jonka yksinäisyydestä kärsivä eläkeikäinen taidemaalari Julian Jessop jättää kodikkaaksi kokemansa lontoolaisen kahvilan pöytään päivittäisellä kävelyllään. Vanhemmalla iällä Julian kokee muuttuneensa näkymättömäksi, kun aiemmin hän tottui olemaan huomion keskipisteenä ”pahana poikana”. Vaikka mies on viettänyt kukkean aikuisuutensa kaupungin kulttuurielämän eliittipiireissä, on hän piinallisen tietoinen siitä, ettei muotisuunnittelija Vivienne Westwood välttämättä enää muista häntä.

Ensimmäisenä vihon löytää kahvilan pitäjä Monica, 38-vuotias entinen yritysjuristi, jolla sosiaalinen elämä kukoistaa kaikilla muilla sfääreillä, muttei parisuhteissa. Syvimmällä sisimmässään hän ei enää jaksaisi niitä ystäviä, jotka ovat alkaneet kommunikoida ultraäänikuvien kautta. Monicaakin vaivaa vauvakuume, mutta hän epäilee omien munasolujensa lähteneen jo eläkkeelle Espanjan Aurinkorannikolle. Totuusvihkoon hän kuitenkin kirjoittaa tuiki tavallisesta perheenperustamisunelmastaan, joka tuntuu Julianin värikylläisen ja traagisenkin tilityksen rinnalla kalpealta.

Kirjan keskeinen teema liittyy 60-70-lukujen ja nykyajan vertailuun kaupungissa, jossa elinolot ovat muuttuneet radikaalisti vuosikymmenten varrella. Aikaa vietetään paljon Bromptonin hautausmaalla erään amiraalin haudalla, jolla hipeillä oli tapana hengailla jo 60-luvulla, tosin Monica käy mieluummin moikkaamassa siellä Emmeline Pankhurstia. Jostain syystä omassa päässäni soi tätä teosta kuunnellessa Nick Caven synkät balladit, vaikka kyynisyys ihmiskuntaa kohtaan ei saavuta tässä vastaavia korkeuksia.

Kirjan siivin päästään myös Thaimaan pikkusaarelle, jonka Hazardina tunnettu pörssihai matkustaa vihko mukanaan aikeenaan omaehtoinen päihdekuntoutus. Hazardin suunnitelmat muiden vihon haltijoiden suhteen ovat melkoiset, ja muiden tarinoihin uppoutuminen auttaa häntä hetkellisesti suhteuttamaan omaa tuskaansa.

Tässä kirjassa oli paljon samaa kuin juuri lukemassani Beth O’ Learyn teoksessa, ainakin eläkeläisteema ja Lontoo. Ehkä tämä teoksen juoni oli vielä himpun verran kekseliäämpi, mutta molemmilla kolmikymppisillä sankarittarilla oli elämässä samansuuntaisia haasteita. Tässä parasta oli historiallinen kerroksellisuus, ja nautin varsinkin ikääntyvän Julianin muotiharrastuksesta ja kahvilan kuvataidekerhon meiningistä.

Koska kuvittelen Lontoon yhdeksi vähiten leppoisista kaupungeista koronapandemian keskellä, tuntuu lohdulliselta lukea kaupungin menneestä, tavallisesta arjesta, jossa fyysisiä kohtaamisia pyritään edistämään kaikin keinoin. Toivonkin, ettei pandemiateema saavu feelgood-kirjallisuuteen ihan pian, sillä en jaksaisi lukea etäkokoontumisesta ja turvaväleistä ainakaan viihteen muodossa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Brompton Oratory II

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s