Persoonallisuustyyppinä etulinja

Teos: Terhi Törmälehto: Taavi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

En ehkä olisi huomannut tätä teosta kevään uutuuksien joukosta, ellei kirjailijana olisi ollut Terhi Törmälehto. Hänen esikoisromaaniinsa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) tykästyin siksikin, että olen myös itse yrittänyt kirjoittaa karismaattisesta kristillisyydestä. Teos jäi vahvasti mieleeni, ja näin myös toinen romaani herätti huomioni. Sen teema, sukuhistoria ja kirjailijan isoisän sotasankaruus, ei automaattisesti kolahtanut, mutta kertojan lahjoista minulla oli selkeä näkemys, ja siksi tartuin kirjaan.

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaan Haapavedelle, Karjalan kannaksen rintamalle ”siellä jossakin”, Helsinkiin ja Göteborgiin. Taavi on nuorimies, joka otetaan talvisotaan täydennykseksi jo 17-vuotiaana, ja joka osoittautuu pelkäämättömäksi tappajaksi jo alkumetreillä. Hänestä tulee etulinjan mies jo valitun asetyypin, konepistoolin vuoksi, ja hänen levottomuutensa osoittautuu rintamalla hyödylliseksi. Hän haavoittuu neljästi ja saa urotöistään Marskin ritarin ristin, kunniamerkin, joka ei tunnu edistävän elämää siviilissä sodan jälkeen. Ei varsinkaan, kun hän ei halua aiheesta puhua.

Teos ei kartoita Taavin koko elämää, vaan liikkuu sota-ajan ja 60-luvun lopun välillä. Tuolloin keski-ikäinen sotaveteraani on raskaissa metallihommissa Göteborgin satamassa. Sodasta on jäänyt paljon hermostollisia vaivoja, ihon alla on sirpaleita ja kuulokin reistaa. Tarinasta saa vaikutelman, että keski-ikäinen mies olisi eronnut, ja vapaa-ajallaan luisumassa tyypilliseen suomalaissiirtolaisen, viihteellisen penkkijuopon asemaan. Kaikkea tästä juonesta ei kannata tietää etukäteen.

Sota-aikana kotona Haapavedellä äiti Ruusa pelkää kyllin pelkäämättömän poikansa edestä, ja osoittaa sodan edetessä merkittäviä pasifismin oireita. Hän piirtää viivoja virsikirjaan poikansa tappamista venäläisen äidin pojista ja suree näitä kohtaloita salaa. Hän on myös intohimoinen paljasjalkakävelijä, joka nauttii kosketuksesta maan syvyyksiin. Suojeluskunnan huomionhakuisista naisista hänellä on paljon hampaiden välissä, eikä oikeaoppisten ampumalapasten kutominenkaan tunnu elämäntehtävältä.

Pikkuveli Veikko uppoutuu lintujen piirtämisharrastukseensa, ja kaikki toivovat, ettei tämä ehtisi sotaan. Isällä on kiireitä kunnan luottamusmiehenä, ja perheen kodilla on vieraanvarainen maine. Ruusa kokee, että ainakin hän on onnistunut tuottamaan jäseniä kuoroihin ja näytelmäpiireihin. Poikansa sotasankaruutta hän ei osaa juhlia, vaikka ympäröivä yhteisö siihen painostaa.

Pidin kirjassa eniten haapavetisen kyläyhteisön tavallisen sota-arjen kuvauksesta, johon mahtuu niin huolta ja surua kuin herraskaisia lusikkaleipiä. Tässä kuvataan viljelijäperhettä, joka ei ole erityisen uskonnollinen eikä isänmaallinen, ja voisi olla jopa piirun verran vasemmalle kallellaan. Suhde venäläisiin sotavankeihin ja evakoihin on ymmärtävä, ja Taavin sisaruksia kannustetaan opiskeluun ja kulttuuriharrastuksiin.

Taavi on kirjassa selvästi se hahmo, joka aiheuttaa eniten huolta lähimmäisissä. Hän pärjää sodan ääriolosuhteissa paremmin kuin verkkaisessa agraariyhteisössä. Lukijalle tulee jo teoksen alkumetreiltä fiilis, että haapavetinen suku saa tulevaisuudessa odotella sankariaan palaavaksi monen monituiset kertaa. Juuri sotasankarin (ja myös sankarivainaan) myytin purkajana kirja onnistuu ilmiömäisesti.

Kun fiktiivistä teosta lähdetään kirjoittamaan omasta sukulaisesta, silloin on selvää, että kuvittelemiselle asettuu selkeitä rajoja. Lähimpänä lukumuistissani on tähän teokseen verrattava teos Eino, jonka Matti Rönkä kirjoitti sukutarinoihin pohjautuneesta outokumpulaisesta vakoojahahmosta. Molemmissa teoksissa ilmenee samaa lämpöä ja pieteettiä, mutta myös halua kriittisestikin ymmärtää sotaa kokeneen sukulaisen laajempaa elämänkaarta.

Fiktiivisiä vapauksia tässä toki on otettu, ja hyvä niin. Taavin ja Ruusan yksityiset hetket, joissa pohditaan oman sielun syvyyksiä, ovatkin kirjan ehdoton vahvuus. Myös sukututkimuksen näkökulmasta teos herättää kysymään, kuinka loppupeleissä me kaikki olemme muukalaisia toisillemme.

4 kommenttia artikkeliin ”Persoonallisuustyyppinä etulinja

  1. Ystävällinen kommentti – romaani Eino kertoo fiktiivisestä henkilöstä. Toki yhdistelin sinne kertomuksia omasta kodistani, suvuistani, naapurustosta jne. Mutta ei siis ole totuuspohjainen romaani. Matti Rönkä

    • Hei Matti, kiitos kommentistasi. Kirjasi ovat ilahduttaneet paljon, kun haluaisin matkustella itärajan tuolla puolen enemmän kuin on mahdollista. Eino tuntui jopa tärkeämmältä kuin dekkarit, joista saa enemmän tuntua Karjalan nykymenosta.

      En ehkä osannut ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin Taavin arviossa, mutta siinäkin on kyse samanlaisesta fiktionalisuudesta. Yritän terävöittää otettani.

      Seuraavaa kirjaasi odotellessa, Anu

      • Arviosi oli Einoa sivutessa ihan arvostava – korjasin vain asiavirhettä! Ja seuraava romaani on toivoakseni ihan loppusuoralla…. ja yleinen romaani, ei dekkari! Alkusyksystä ulos, toivon…

  2. Muutin sanankäänteitä toivon mukaan fiksumpaan suuntaan.

    Parasta kirjabloggaamisessa on ollut kirjailijoiden omat kommentit. Näitä tulee ehkä kerran-pari vuodessa, ja niistä tulee aina hyvä mieli. Tulee olo, ettei lukeminen olekaan niin passiivinen harrastus, vaan se voi olla vuorovaikutteista. Korona-aikana se korostuu, kun ei edes voi mennä kirjastoon kuulemaan lempikirjailijaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s