Fasismia vastaan Torinossa

Teos: Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula&co, 2021)

Suomennos: Elina Majander

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja jäi minulta sitten kesken, ja niitä muuta, itsenäisiä teoksia olen lueskellut vähän takkuillen. Italiaan on silti ikävä, eikä maan kirjallisuutta tule koskaan luettua liikaa. Nyt vuorossa on Ferrantea suurempi legenda, Natalia Ginzburg (1916-1991), joka tunnetaan kirjailijan uran lisäksi poliittisena aktivistina ja näyttelijänä. Nimi on ollut minulle tuttu, vaikka luen nyt häntä ensimmäistä kertaa tuoreena suomennoksena. Tunnistan myös kirjailijan pojan Carlo Ginzburgin, jonka mikrohistoriallisessa tutkimusotteessa saattaa olla jotain äidin perimää.

Kyseessä on vuonna 1963 julkaistu muistelmateos, jossa Ginzburg avaa puoliksi juutalaisen sukunsa vaiheita fasismin nousun aikaan Torinossa, jonne hänen liikkuvainen perheensä oli rantautunut. Ginzburgin isä, Giuseppe Levi, oli biologi, professori ja se juutalainen osapuoli, äiti katolilaistaustainen, mutta perheen lapset kasvatettiin uskonnottomiksi. Nuori Natalia sai fasismin vastustamisen kotinsa perintönä, ja löysi myös ensimmäisen juutalaisen aviomiehensä niistä kulttuuripiireistä, joissa tämän vanhemmatkin liikkuivat.

Ellei politiikkaa huomioida, teoksen vahvimmat elämykset liittyvät raikkaaseen vuoristoilmaan, vaellukseen ja hiihtämiseen. Levin perheessä oli tapana vetäytyä vuorille kesäisin vähintään kahdeksi kuukaudeksi, ja isä kasvatti lapsiaan arvostamaan askeettisia nautintoja. Äiti oli selvästi enemmän sisällä viihtyvää tyyppiä, mutta perheessä elettiin pitkälti isän tahdon mukaisesti.

Isällä on myös jonkin sortin bakteerikammo, minkä vuoksi lapset käyvät kotikoulua äidin johdolla. Vaikka välillä on rahasta tiukkaa, kotiapulaisista ei luovuta, ja he myös tuovat raikkaan tuulahduksen muusta maailmasta. Monella tapaa kasvuympäristö on etuoikeutettu, ja Ginzburg nauraakin kaltaisilleen hemmotelluille ja epäkäytännöllisille juutalaistytöille, joista myöhemmin kehkeytyi rautaisia poliittisia toimijoita vastarintaliikkeessä. Kuvaavaa myös on, että myös Ginzburgin kaltaisissa akateemisissa kodeissa tyttöjä kasvatetaan avioliittoa silmällä pitäen. Samaan aikaan isän tapoihin kuuluu protestoida jokaisen lapsensa avioitumissuunnitelmia, ja ilmaisee vastustustaan poikien naima-aikeille vielä pontevammin kuin tyttöjen.

Kirjan alkuperäinen teema on perheen sisäinen kielenkäyttö. Käännös (joka varmasti on erinomainen) ei täysin tavoita tätä Italian sanojen magiaa, mutta eniten jäi mieleen termi ”antaa liekaa”, joka liittyy tarinankerrontaan ja verbaaliseen anteliaisuuteen. Perheen äiti varsinkin moittii ihmisiä, jotka sulkeutuneella käytöksellään eivät ”anna liekaa”, ja tähän porukkaan kuuluvat myös omat teinit, jotka lopettavat asioistaan avautumisen.

Kirjassa seurataan kaikkien sisarusten elämänpolkuja yhtä tiiviisti, joten omaelämäkertana teos ei ole egosentrinen. Muutenkin Ginzburg antaa itsestään vaatimattoman kuvan, eikä muistelmat olleet hänelle tärkein genre. Jotenkin sain vaikutelman, että Ginzburg kirjoitti tämän teoksen ymmärtääkseen kotinsa kahtinaista kulttuurista perimää, ja löytääkseen uudelleen juutalaisia juuriaan siitä huolimatta, ettei kotona harjoitettu uskontoa.

Uskoisin, että vastarintaliikkeen aktivistien kohtalot toisen maailmansodan aikana ovat ainakin italialaisille tuttua yleistä historiaa, ja näin Ginzburgin kertojan ääni muuttuu kollektiivisemmaksi, kun päästään hänen ensimmäisen avioliittonsa aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli Civitavecchian vankilassa, eikä hänen kaikki perheenjäsenensäkään olleet Italiassa turvassa.

Innostuin enemmän kirjan perhe-elämän kuvauksesta kuin kollektiivisesta historiasta, koska perhe tuntui sopivalla tavalla kahjolta. Kuunneltuna täytyy myöntää, että ajattelin teoksen aikana vähän liikaa Ferranten Napolia, koska molemmissa teoksissa on lukijana Erja Manto.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen ja aistillinenkin muistelmateos, jossa on sykkivän kaupunkielämän rinnalla rehevää luontosuhteen kuvausta. Jotain yhteistä löysin tämän ja äskettäin arvioimani Vivian Gornickin newyorkilaistarinan välillä, vaikka näiden kahden kirjailijan välillä oli ikäeroa. Perheiden henkisessä ilmapiirissä oli jotain samaa (kiihkeys, intiimiys, argumentaation taso), vaikka Gornick kuvaa leskiäidin ja tyttären suhdetta ja Ginzburg suurta ydinperhettä. Molemmat teokset on myös juuri julkaistu suomeksi pitkällä viiveellä, mikä ehkä viestii kasvavasta kiinnostuksesta juutalaisen diasporan lähihistoriaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s