Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Tammilehdon tummemmalta laidalta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s