Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Satula oppimiskontekstina

Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri (SKS, 2020)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Ei ole kauan siitä, kun seikkailin polkupyörän tarakalla Nalan maailmassa, ja nyt löysin samanhenkisen suomalaisteoksen, jossa tosin pyöräillään ilman kissaa.

Jukka Salminen teki maailmanympärysmatkansa osissa jo 2000-luvulla, aikana ennen Instagramia. Hänen projektistaan en tiennyt tuona aikana, sillä tuossa elämänvaiheessa minua ei yhtään kiinnostanut pyöräily eikä mikään extreme-urheilu tien päällä. Ilmeisesti miehen matkaa seurattiin kuitenkin ahkerasti, sillä matkalla oli myös kotimaisia sponsoreita. Eikä reissu tullut halvaksi, vaikka välillä mies eli kehitysmaissa dollarin tai parin päiväbudjetilla.

Kuuntelen näitä seikkailullisia äänikirjoja pyöräilyreissuista parhaiten jotain omaa projektia tehdessä, ja sisätiloissa tehtävät käsityöt tuntuvat täydelliseltä vastakohdalta raikkaalle pyöräilylle.

Salminen aloitti megalomaanisen urakkansa Aasiasta, siirtyi Australiaan, palasi Aasiaan ja sieltä kautta takaisin Eurooppaan. Afrikkaa hän valloitti terveysongelmiin vuoksi kahdessa jaksossa, ja toiselta Afrikan reissulta hän siirtyi suoraan Amerikkoja valloittamaan. Etelä-Amerikkaan hän ei tosin ehtinyt, vaan reissu tyssäsi Meksikoon. Mies oli jättänyt jo ennen matkojaan yliopisto-opintonsa kesken, ja pyrki matkojen aikana selventämään itselleen uutta elämänfilosofiaansa, johon liittyi olennaisena osana hetkissä eläminen.

Alkuvaiheessa Salmisen pyöräilytyyli oli tavoitteellisempi ja suorituskeskeisempi, mutta matkojen aikana hänen oli pakko oppia palautumaan ja lepäämään kunnolla. Näin ollen kirjassa kuvataan pitkiäkin oleskeluja yhdellä paikkakunnalla, usein paikallisten ihmisten vieraana. Parhaiten mieleeni jäivät oleilut Itä-ja Etelä-Afrikassa, jossa kontaktit paikallisiin ihmisiin syntyivät helpoimmin. Etiopia tuntui maalta, jossa matkailu tien päällä oli erityisen antoisaa siitä huolimatta, että lapsilla oli tapana heitellä turisteja kivillä. Maan suhteellinen sulkeutuneisuus sai ihmiset myös epäileviksi ulkomaalaisia kohtaan, mutta Salminen ehti tutustua kulttuuriin monipuolisesti ja käydä paikoissa, joissa oli kehitykseen liittyvää toivoa. Kirkkovierailujen lisäksi mieleen jäi vierailu ateistisessa kyläyhteisössä, jossa oli hyvin toimiva vanhainkoti. Tämä näkemysten moninaisuus tuntuu kiinnostavalta siksikin, että Etiopiassa on muuten onnistuttu säilyttämään varhaiskristillsiä perinteitä, ja on muutenkin historioitsijoiden aarreaitta.

Eteläisemmässä Afrikassa sinkkumiehellä oli eniten naispuolisia kontakteja, mutta haparoivissa suhteissa väliin tuli usein naisten epärealistiset odotukset valkoisen miehen elatustahdosta ja – kyvystä. Eikä orastavan etäsuhteen ylläpitäminen pyörän selässä muutenkaan vaikuttanut täysin toteutuskelvolta idealta, olihan Salminen matkoillaan joskus pitkiäkin aikoja Skypen ja laajakaistan ulottumattomissa.

Aasian suosikkimaastani Pakistanista Salminen antaa suosiollisemman kuvan kuin arkkivihollisesta Intiasta, joka ei todellakaan tunnu ihanteelliselta pyöräilymaalta. Pakistanissa hän koki aitoa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä jopa Balochistanin syrjäseuduilla. Erityistä huomiota hän sai paikallisilta poliiseilta, joille vaatimattoman matkailijan saaminen ehjänä rajan yli tuntui kunnia-asialta. Selkeästi mies kirjoittaa samasta maasta, jossa itsekin olen seikkaillut, tosin maa oli paljon vaarallisempi hänen matkansa ajankohtana.

Paikoitellen kirjan pohdinnoissa on nuoren idealistin maailmoja syleilevää höttöä, sellaista, mitä kaikki elämänmuutosoppaat ovat täynnä. Oman kehon kuulemiseen ja kunnioitukseen liittyvät pohdinnat tuntuivat arvokkailta, sillä vastaavaa yltiöpäisyyttä tunnetaan minkä tahansa lajin harrastajilla.

Kulttuurin harrastamisen suhteen kertoja on kuitenkin lohdullisen maltillinen: hän ei koe tarpeelliseksi koluta läpi pakollisia museoita edes New Yorkissa. Pyöräilyharrastuksessa ehkä parasta on se, että se soveltuu huonosti shoppailijoille: matkamuistojen roudaaminen mantereelta toiselle ei ole mahdollista, ja ruokavarastojenkin suhteen on oltava varovainen.

Luen näitä slow travel – tarinoita siksikin, että välillä mieleni valtaa kateus maailman matkaajia kohtaan tilanteessa, jossa koen oman elämäni jänähtäneen toivottomasti paikalleen. Mutta kademieli ei yllä niihin, jotka valitsevat matkustusmuodokseen kehitysmaissa telttailun. Tavallaan kirja kyllä osoittaa, että monissa maissa telttailu voi olla paljon mukavampi vaihtoehto kuin huonosti hoidetut, ylihintaiset hotellit.

Pidin kirjoittajan elämänasenteesta paljon, mutta kertomuksesta näkee sen, ettei kirjoittaminen ole kuitenkaan ollut hänen matkoillaan se keskeisin intohimo. Matkakirjoja kirjoitetaan monenlaisista motiiveista, ja tässä ehkä keskeisin on ollut ohjeistaa tulevia vastaaviin hankkeisiin ryhtyviä, ei niinkään upottautua kovin syvälle paikallisiin kulttuureihin.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Pienen koiran iso visio

Teos: Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S, 2021)

Suomennos: Tero Valkonen

Äänikirjan lukija: Valtteri Turunen

Little Dog on kolmannen polven vietnamilainen maahanmuuttaja Amerikan Hartfordissa, kurjistuneessa teollisuuskaupungissa, jossa ruokaturva on ongelma. Hän on muuttanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa maahan 90-luvun alussa hyvin pienenä, kirjan nykyisyydessä hän on ehkä kolmikymppinen, mutta käy läpi kipeitä muistoja ajasta, kun hän oli parikymppinen. Romaani on kirje lukutaidottomalle äidille, joka ei ehkä halua nähdä kaikkia poikansa puolia. Poika on jo kauan ollut sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta vietnamilaisessa yhteisössä asiasta puhuminen on edelleen hankalaa. Kulttuuri ei ole läpensä homofobinen, sillä siellä muun muassa käytetään usein transsukupuolisia drag-artisteja elämän siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa. Haasteita on enemmänkin tunneilmaisun eroissa kahden kulttuurin välillä.

Äidillä on ollut mielenterveyden haasteita koko Little Dogin elämän ajan, ja perhe on kärsinyt puutteesta, vaikka äiti on yrittänyt elättää heitä manikyristinä. Kynsistudion maailma on pojalle melkein toinen koti, mutta hän myös suhtautuu kriittisesti tähän liittyvään palvelukulttuurin. Äidin on käyttäydyttävä omituisella tavalla saadakseen parempia tippejä: mitä enemmän hän pyytää anteeksi olemassaoloaan, sitä parempi on päivän potti.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on miehen kuollut ensirakastettu Trevor, jonka opioidiriippuvuus on alkanut salakavalasti lääkärin määräämistä kipulääkkeistä. Kaksikon yhteistä aikaa on määritellyt pyörällä tehdyt keikat diilerin luo, sillä Trevor ei enää pärjää apteekin lääkkeillä. Miehet ovat tutustuneet ollessaan hanttihommia tupakkafarmilla, ja osittain Trevor vielä uskoo, että joku päivä vielä harrastaisi ”normaalia” seksiä naisen kanssa. Yhtä lailla hän haaveilee fysioterapeutin opinnoista, mutta hän kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana.

Little Dog tietää, ettei ole geneettisesti täysin vietnamilainen. Hänen vaaleampi-ihoista äitiään kohdellaan Amerikan kaupoissa eri tavalla kuin tummempaa poikaa. Äidin isä on ollut amerikkalainen sotilas, mutta yhteys mieheen on katkennut sodan tiimellyksessä. Jossain vaiheessa isoisä Paul ilmestyykin kuvioihin, ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta tyypiltä. Hän osaa edelleen puhua vietnamia, ja on kiinnostunut tyttärensä elämästä, vaikka välissä on monta hiljaista vuosikymmentä. Isoäiti Lan tekee jo kuolemaa Hartfordissa, ja yksi kirjan koskettavimpia kohtauksia on pojan ja isoisän Skype-kohtaaminen Lanin haudalla.

Vuongin tyyli on sekä poeettista että poliittista, ja poliittisen näkemyksen kertoja kokee saaneensa enemmän synnyinmaastaan kuin Yhdysvaltojen kirjallisista piireistä. Hän ammentaa paljon ironiaa arjen pienistä yksityiskohdista, kuten Wonderbreadin syömisestä ja shoppailusta Goodwill-kirppiksellä silloin, kun aletuotteet on alennettu vielä puoleen hintaan. Lasten synttäreillä ei yleensä ole kakkua, vaan kynttilät laitetaan noutopizzaan. Sekin on jo juhlavaa, jos lähikauppa on ylihintainen huoltoasema.

Tämä oli astetta vimmaisempi, ja ehkä myös vihaisempi kirja kuin vietnaminkanadalaisen Kim Thuyn Ru, vaikka molemmissa kerrotaan samasta ilmiöstä. Selvästi työn alla on kuitenkin sama lähtökulttuuri, ja samat kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Pidin molemmista yhtä paljon, ja myös siitä, että teokset ovat sävyltään erilaisia. Täytyykin kaivaa esiin Thuyn toinen, suomennettu romaani, jota en ole vielä lukenut.

Suosittelen kirjaa luettavaksi painotuotteena, sillä Vuongin kieli on monisyinen polveilevaa, eikä romaani etene lineaarisesti. Minulla jäi muun muassa äidin lukutaidottomuus huomaamatta, vaikka kuuntelin tätä osittain toista kertaa. Luultavasti löytäisin tarinasta vielä monia huomaamattomia aspekteja kolmannella kierroksella painotuotteen parissa.

Kaiken kaikkiaan Lyhyt maallinen loistomme on liikuttava, mutta samalla yhteiskunnallisesti kantaaottava esikoisteos, joka on vahvasti älyllinen olematta kirjaviisas. Itse liikutuin eniten köyhyyden teeman käsittelystä, mutta myös homoseksuaalisuuden ja addiktion kuvaukset olivat painavia.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Sitomisleikkejä ja posliinikoiria

Teos: Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Lähti sitten Jackson Brodyyn tutustuminen vähän lapasesta, eli olen nyt vajaassa viikossa tempaissut kolme Kate Atkinsonin dekkaria. Lisääkin näitä on varauksessa, joten blogin lukijoilla saattaa olla tiedossa monomaanista meininkiä. Ehkä en tämän jälkeen kirjoita arviota lopuista, varsinkaan, jos niissä on päällekkäisyyksiä aiemmin luettujen kanssa.

Tässä osassa Jackson Brody on saanut suurehkon perinnön, jonka turvin hän on muuttanut asumaan Ranskaan. Tarinassa hän matkaa Edinburghin teatterifestivaaleille tukeakseen entistä hoitoaan, näyttelijä-Juliaa, jolla tuntuu aina olevan joku tilanne päällä.

Hän ei ehdi olla kaupungissa kuin hetken, ja heti hän saa mojovasti turpaan liikenneraivoiselta Honda Civicin kuskilta tilanteessa, jossa hän on vain silminnäkijä. Skottimiehet tuntuvat käyvän kuumemmin kuin britit, ja Brodykin on puoliksi skotti, vaikka ei ole löytänyt kuin irlantilaisen puolen itsestään.

Kirjassa tutkaillaan muun muassa itäeurooppalaisten kotisiivousbisneksiä, jotka varsin usein venyvät myös muihin palveluihin. Rikoskirjailija Martin Canning on käyttänyt tällaista palvelua tyytyväisenä jo pitkään, vaikka hän tarvitsee vain pölyjen pyyhkijää. Hänen kotisiivoojansa löytää eräänä aamuna talon keittiöstä ruumiin, ja tapauksen epäillään liittyvän seksibisneksiin.

Martin on erityisen neuroottinen, kompleksinen hahmo, siviiliammatiltaan uskonnon opettaja, joka vaikuttaa sielullisesti vanhemmalta kuin nelikymppiseltä. Taannoisella Pietarin reissulla hän on haksahtanut maatuskojen myyjään, ja tämän kohtaamisen kautta jopa itäeurooppalaisten vaimon etsiminen nousee hänen agendalleen. Hänellä on hyvällä maulla sisustettu koti Edinburghin halutulla alueella, mutta perhehaave tuntuu koko ajan vaikeammalta saavuttaa.

Uusia unelmakoteja maksukykyisille tuottaa rakennusmoguli Graham Hatter, mutta mies on juuri saanut massiivisen infarktin S/M-sessiossa venäläisen ammattilaisen todistamana, eikä Grahamin vaimo Gloria oikein jaksaisi esittää kunnon vaimoa asiasta kuultuaan. Häntä kiinnostaa enemmän posliinikoirien tilaaminen eBaysta kuin sairaalassa päivystäminen. Hatter Homes-yhtiön rahavirroistakin löytyy monenmoista sotkua, sutjakkaa liikemiestä epäillään jopa rahanpesusta.

Kirjassa on sen verran paljon kulttuuriin liittyvää sisältöä, että sen rikokset tuntuvat jäävän jopa lapsipuolen asemaan. Käydään nololla kirjoittamiskurssilla, seurataan elähtäneen standup-koomikon viimeisiä keikkoja, eikä Juliallakaan mene esitykset ihan nappiin tuberkuloottiseen luolaan pystytetyllä näyttämöllä.

Jännityksen suhteen Joka lapsia ja koiria rakastaa on toistaiseksi suosikkini sarjasta, nämä kaksi muuta sortuivat paikoitellen vuolaaseen jutusteluun, mutta ymmärrän teosten viehätyksen siksikin, että liian monissa nykydekkareissa viljellään liian lyhyitä aktiivilauseita. Näissä kirjoissa ehdoton vahvuus on rikas kieli yhdistettynä terävään yhteiskunnalliseen analyysiin.

Kauhua Wedgwoodin lautasilla

Teos: Kate Atkinson: Ei vieläkään hyviä uutisia (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ihmisen keskittymiskyky on mielenkiintoinen. Kun tekee jotain monotonisen tylsää työtä, voi hyvin keskittyä rönsyilevään dekkariin äänikirjana, mutta päivänä, jolloin tuollainen projekti puuttuu, myös keskittyminen herpaantuu. Luulen, että nämä Jackson Brody-teokset ovat melko tasalaatuisia ja sisällöltään ihmissuhdepainotteisia, eli tällä kertaa vaikeuden syy oli kuulijassa, ei kirjassa.

Tämän kuitenkin sain teoksesta ensi kuulemalla selvää: kirjassa Jackson Brody matkaa Skotlantiin auttamaan kinkkisesssä tapauksessa, johon liittyy noin 30 vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Tohtori Joanna Harris on 6-vuotiaana joutunut todistamaan äitinsä ja sisarustensa murhat keskellä kirkasta päivää Devonin maaseudulla. Vain hän pääsi pakoon murhapaikalta, ja hän on joutunut tekemään töitä syyllisyytensä kanssa. Lasten isä ei ollut murhaaja, mutta ei myöskään erityisen hyvä eloon jääneen tyttärensä tukijana. Hän, Howard Mason, on aikanaan ollut kuuluisa kirjailija, jonka monet avioliitot ovat olleet onnettomia ensimmäisen vaimon murhan jälkeen. Aikuisena Joanna on korostetun turvallisuushakuinen, ja on tarinan keskellä äitiyslomalla lääkärin työstään.

Paikallinen poliisi Louise Monroe on huolissaan Joannan turvallisuudesta, kun saa tietää, että perheen surmaaja on vapautumassa vankilasta. Hänen vastuullaan on myös muutamien muiden turvataloihin siirrettyjen naisten valvonta. Louisella on omassa elämässä pakki sekaisin miesten suhteen: on tullut mentyä naimisiin leskimiehen kanssa, joka ei ehkä olekaan se oikea. Louisea vaivaa illallisten syöminen miehen Wedgwood-astioista, jotka ovat häälahjoja aiemmasta liitosta. Samalla hän katuu Patrickin pettämistä salaperäisen ja epätasapainoisen Jackson Brodien kanssa, joka vetää Louisea puoleensa siitä huolimatta, ettei ole priimaa aviomiesmateriaalia.

Näyttää, että kirjoissa Brodie löytää usein apuriksi jonkun toisen siviilin. Tässä tarinassa se on Joannan perheen 16-vuotias lapsenvahti Reggie alias Regina Chase, joka on kiinnostunut antiikin Kreikan filosofiasta. Reggie on jättänyt taakseen vapaapaikan hienostokoulussa, ja tienaa rahaa lapsenhoidon lisäksi kulmakaupan kassalla. Kiinnostus klassisiin kieliin sopii huonosti siihen koulupudokkaan tulevaisuuteen, joka hänen ympärilleen on muovautumassa. Tytön tilanne on muutenkin arvaamaton, sillä hänen äitinsä on lähtenyt omille teilleen, ja jättänyt Reggien yksin pitämään taloa.

Teoksessa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon, niin rikoksia kuin onnettomuuksia. Kieltämättä teos tuntui enemmän turboahdetulta kuin aiemmin lukemani, Yorkshireen sijoittuva teos, mutta näitä yhdisti ajallisesti pitkä tapahtumien kaari, ja vahva lapsuuden traumatisoitumisen teema.

Sarja kannattaisi lukea oikeassa järjestyksessä, sillä muuten lukijalla kuluu liikaa aikaa Jackson Brodien naissotkujen selvittämiseen. Itse en ole vielä edes selvittänyt sarjan teosten oikeaa järjestystä, mutta sen jo tiedän, että niissä tapahtuu ympäri Britanniaa, eli sarja ei ole ainakaan nurkkakuntainen, kuten valtaosa tämän päivän dekkarisarjoista.

Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.