Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)
Äänikirjan lukija: Susan Mahadura
Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.
Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.
Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.
Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.
Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.
Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.
Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.
Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.
Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.
Anun ihmeelliset matkat 
Tämä kirja kiinnostaa, vaikken olekaan lukenut Hubaraa aiemmin. Kulttuuri, jonka se nostaa esiin, on minulle tuntematon, vaikka toki juutalaisuudesta jotakin tiedän. Vaikeat äiti-suhteet, oivoi… teema on mielestäni haastava, sillä se on yhtäältä hurjan kiinnostava, mutta toisaalta monella tapaa puhki kaluttu. Annoin kuitenkin itseni nyt ymmärtää, että Hubara saa puhallettua teemaan eloa. Kokeillaan!
Olen lukenut Ruskeat tytöt, joka ei minulle ollut kovin vaikuttava siinä mielessä, että olen lukenut ”vastaavia” englanniksi. Ruskeissa tytöissä on paljon samaa kuin noissa lukemissani teoksissa, tosin suppeammin. Tästä Bechistä olen jonkin verran lukenut enkä osaa päättää haluanko sen lukea. Aion kyllä ainakin hypistellä ja tutustua siihen läheisemmin kunhan tulee tilaisuus. Joskus täytyy saada itse selailla ja tutkia kirjaa ennen kuin osaa päättää haluaako sen lukea.
Juuri viime viikolla pohdiskelin, että haluan lukea Hubaraa. Eddo-Lodgen kirjan jälkeen aloin kaivata suomalaisen yhteiskunnan näkökulmaa asiaan. Tämä teos tuntuu kiinnostavalta, mutta luulen, että aloitin Hubaran tuotantoon perehtymisen kuitenkin Ruskeista tytöistä.
Minua tuo kansikuva taas on työntänyt niin kauas, etten ole kirjan juontakaan ennen tätä selvittänyt. Ihan kiinnostavan oloinen sinänsä, mutta skippaisin varmaan nuo pitkästyttävät kohdat kuten mainitsemasi monologin, ja onko se sitten hyvä lähtökohta alkaa lukemaan kirjaa. Äitiys ei myöskään velana ole se kiinnostavin kirjan teema mitä olla voi. Kulttuuripuoli sen sijaan kiinnostaisi. Laitetaan harkintaan.
Äitiys teemana kiinnostaa ja on lähellä sydäntä. Tässä voisi olla kiinnostava, vähän uudenlainen näkemys aiheeseen. Kirjailija on minulle entuudestaan vieras.