Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s