Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

  1. Rakastan Gotlantia, vaikka en ole siellä koskaan käynyt, siinä mielessä tämä kiinnostaa. Tähän asti lähinnä Janssonim dekkareiden kyydissä olen Gotlantiin päässyt seikkailemaan. Tarinakin kiinnostaa, vaikka tuntuu aavistuksen synkältä tähän vallitsevaan kesälomafiilikseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s