Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.