Pohjoismaisen angstin päivä, osa 2

Teos: Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kaksoispostauksen toisessa osassa matkaan nykyajan Osloon, jossa tytär etsii äitiään kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Vigdis Hjorth (s. 1959) on minulle tuttu kirjailija luettuani viime vuonna teoksen nimeltä Perintötekijät, ja silloin ajattelin, etten kovin pian jaksa lukea uudestaan vastaavaa emotionaalista tykitystä.

Onko äiti kuollut ei onneksi kuitenkaan ole jatkoa tuolle aiemmalle sisarusten mökkiriitasaagalle, vaan on erillinen romaani. Teosten välillä on paljon synergiaa, ja kertojan ääni tuntuu lähes identtiseltä, vaikka kyse on eri romaanihenkilöistä. Molemmissa teoksissa kuitenkin lähisukulaiset ovat kitkerissä riidoissa keskenään, mutta tässä uudemmassa teoksessa keskitytään enemmän äidin ja tyttären suhteeseen.

Johanna on kuusikymppinen menestynyt kuvataiteilija ja leski, joka on asunut kolme vuosikymmentä Yhdysvalloissa. Hän tulee perin konservatiivisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jossa arvomaailma on ollut lähes vihamielinen taiteita kohtaan. Nuorena Johanna on valinnut oikeustieteen opinnot miellyttääkseen isäänsä, mutta hän on aina ollut taiteellisesti suuntautunut. Johannan elämä oli alle kolmikymppisenä luisumassa suvun toivomalle uralle: hän oli löytänyt rinnalleen vanhempia miellyttävän aviomiehen, kun taas pikkusisko Ruthin sulhanen oli ärsyttävä besserwisser. Erään kohtalokkaan akvarellikurssin seurauksena Johanna teki kuitenkin äkkikäännöksen elämässään, ja tämä järkytti ja loukkasi muuta perhettä suunnattomasti.

Johanna meni perustamaan vääränlaisen perheen rapakon takana, ja aiheutti suvussa häpeää, kun paikallinen aviomies hylättiin kuin nalli kalliolle. Tästä huolimatta yhteyttä pidettiin nihkeästi muutamia vuosia. Yhteys katkesi kokonaan, kun Johanna alkoi tuoda näyttelyjään Norjaan, ja hänen tauluissaan esiintyi provosoivia äitihahmoja. Johannan vanhemmat eivät suostuneet ymmärtämään, että äitihahmo voisi symboloida muutakin kuin Johannan elävää äitiä. Hänen äidistään tuli tässä hässäkässä kävelevä marttyyri, jonka jo aiemmin horjuva mielenterveys sekosi entisestään.

Hjorth piirtää karua potrettia muka-sivistyneistä vanhemmista, joiden valmiiksi fiksattu maailma ei salli minkäänlaista rajojen ylitystä. Itselläni tämän pariskunnan meiningistä tuli mieleen perussuomalaisten think-tankin aivopierut ”kansallisesta” taiteesta. Koko Johannan lapsuus ja nuoruus kului ilmapiirissä, jossa äiti määräsi piirustusten ”oikeat” värit ja teemat. Hänen mukaansa piirustuksissa ei saanut valehdella, vaan koulutehtäviin kuului piirtää totuudenmukaisia kuvia Johannan perheestä.

En nyt paljasta kaikkea romaanin juonesta, mutta Johannan kotiinpaluu on lähes kokonaan angstista tykitystä ilman hengähdystaukoja. Välillä hän vetäytyy vuokraamansa tunturimökkiin maalaamaan, mutta enimmäkseen hän stalkkaa äitiään ja siskoaan mielikuvituksellisiin metodein. Ehkä tämä oli kuitenkin asteen leppoisampi teos kuin Perintötekijät siksikin, ettei päähenkilö ollut jatkuvasti kännissä. Viiniä hän joi jonkun verran (ja usein kerätäkseen rohkeutta soittaa äidilleen), mutta romaani ei ole alkoholismin kuvaus.

Hjorthin tyyli on toisteista, paikoitellen jopa jankkaavaa, ja kuten jo sanoin Perintötekijöiden arviossani, se mielestäni kuvaa hyvin masentuneen tai traumatisoitineen ihmisen ajatuksen juoksua. En kuitenkaan jaksaisi lukea tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia kovin usein. Olisi myös kiinnostavaa nähdä, onko tyyli samanlaista kaikissa hänen teoksissaan, vai onko hän uusiutumiseen kykenevä kirjailija.

Valitsin tämän tiiviin teoksen lusittavaksi tänään täysin tietoisena, mitä tuleman piti. Omassa genressään, eli perheriitojen kuvaajana, Hjorth on varmasti nerokas, enkä nyt muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin raivoisasta äidin ja tyttären välirikosta. Kuitenkaan en kokenut tätä romaania sellaisena, jonka kautta oppisin jotain uutta. Kesäni on kulunut muutaman suuren kirjallisen oppimiselämyksen parissa, ja tässä kontekstissa rikkaiden norjalaisten vieraantuminen toisistaan jää hieman kalpeaksi kaunokirjalliseksi teemaksi.

Eniten pidin kirjassa kuitenkin Johannan taiteilijan uran kuvauksesta, ja tuosta vaikeasta maailmankuvien yhteentörmäyksestä, joka voi syntyä minkä tahansa taiteen lajin parissa. Sukulaiset, jotka loukkaantuvat suvun jäsenen taiteellisesta toiminnasta, on herkullinen kaunokirjallinen teema sinänsä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s