Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s