Sosialistiseen schnitzeliin tukehtumisesta

Teos: Meri Valkama: Sinun, Margot (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Noin nelikymppinen Vilja on asunut osan lapsuudestaan sosialistisessa Itä-Berliinissä, jonne hänen isänsä Markus muutti toimittajan työn perässä 1980-luvun alkupuolella. Markus uskoo sosialismiin, ja kirjoittaa perusteellisia ja oikeaoppisia raportteja Itä-Saksan edistysaskelista suomalaisiin vasemmistolehtiin. Markuksen vaimo Rosa ei ehkä ole niin sitoutunut miehensä aatteeseen, vaan kaipaa länsimaista suklaata ja käy Länsi-Berliinin puolella ostoksilla. Derkkuverhoja ei voi käyttää, vaan tekstiilit on haettava rajan takaa IKEA:lta. Perheessä riidellään jatkuvasti, ja Rosan tiukat kasvatusmetodit arveluttavat Markusta. Lopulta vanhemmat eroavat, ja Vilja jää joksikin aikaa elämään Berliiniin isänsä ja tämän uuden itäsaksalaisen rakastetun kanssa.

Menneisyys aktualisoituu, kun Markus kuolee ja hänen asunnoltaan löytyy pino kirjeitä naiselta, joka kutsuu itseään Margotiksi ja puhuttelee Markusta Erichiksi. Erich ja Margot ovat myös DDR:n keulakuvapari, Honeckerit. Vilja muistelee, että isän naisystävä oli oikealta nimeltään Louise. Tämän kanssa tyttö on viettänyt ainakin yhden kesän kommunistisessa lomaparatiisissa Itämeren sylissä, ja kokenut uuden äitikandidaatin kanssa läheisyyttä ehkä enemmän kuin biologisen äitinsä kanssa. Aikuisena hän alkaa rakentaa uudelleen lapsuutensa palapeliä, ja etsiä Saksasta henkilöitä, jotka kuuluivat mystisen isän elämään.

Romaanin nykyisyydessä Vilja elää parisuhteessa Sagan kanssa, jolla on tytär. Uusperheellisyyden haasteita tutkaillaan ylisukupolvisesti, kuten myös ei-vapaaehtoista lapsettomuutta Margot-hahmon tapauksessa. Margotin kirjeet, joissa hän kaipaa Suomessa asuvan rakastajansa lisäksi tämän tytärtä, ovat koskettavia. Kirjeenvaihto romaanissa on muutenkin onnistunut tyylillinen keino, joka lisää sen historiallisuuden tuntua. Jäinkin kaipaamaan aikaa, kun lentopostia ulkomailta odotettiin, ja kun ihmiset kommunikoivat kokonaisin, kauniisti formuloiduin lausein monilla vierailla kielillä.

Meri Valkamalle tämän esikoisromaanin tematiikka on osittain omaelämäkerrallista, sillä hänkin on asunut osan lapsuudestaan Itä-Saksassa. Hän on myös tehnyt tutkimusta DDR:n historiasta Berliinissä. Hän onnistuu kirjoittamaan itäsaksalaisesta arjesta varsin kiihkottomasti ja monipuolisesti, eikä arkielämän kuvaus tunnu pahimmalta naapurikyttäyspainajaiselta. Joulua vietetään pidemmän kaavan mukaan myös sosialistisessa maassa, ja kovillakin kommunisteilla on ristiriitaisia materiaalisia haaveita.

Tänä vuonna olen saanut lukea kaksi loistavaa Saksan lähihistoriaan sijoittuvaa romaania, tämän ja Antti Vihisen Punaisen prinsessan. Molemmat teokset olivat varsin jännittäviä, ja kylmän sodan problematiikka tuli niissä sopivasti ihon alle. Vihisen poliitinen trilleri kertoo Länsi-Saksan Baader-Meinhof-liikkeen solusta 1970-luvulla, ja eräästä liikkeen jäsenen muutosta Suomeen maanpakoon. Tässä romaanissa juoni on arkisempi kuin Vihisen romaanissa, mutta poliittiset jännitteet tuovat silti siihen aivan omaleimaisen tunnelman.

Äänikirjana Krista Kososen tulkinta on vivahteikasta, ja kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin palailemaan painettuun tekstiin muutamia yksityiskohtia (kuten paikannimiä ja joitain saksankielisiä ilmaisuja) tarkistaakseni. Muutenkin Berliinin kartta alkoi kirjaa kuunnellessa elää omaa, lonkeroista elämäänsä, ja teos herättikin akuutteja matkahaaveita. Varsinkin Itä-Berliinin puoleiset kulttuurikeskukset kuuluisivat seuraavan reissuni kohteisiin, sillä tämä teos johdatti niiden maailmaan niin tenhoavasti.

Karua tarinaa karismaattisuudesta

Teos: Abigail Dean: Tyttö A (Aula, 2021)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

”Elämän pienet pettymykset olivat jo jättäneet merkkinsä Äidin leuan alle ja rintoihin. Hänestä oli tulossa katkera; lapsuusajan valokuvista tuttu valpas katse oli nyt kylmä ja alistunut. Äiti joi isän viinalasin tyhjäksi ja jäi odottamaan miehensä paluuta. Hän tunsi uuden vauvan värähdykset kohdussaan. Pettymysten paraati jatkoi kulkuaan.”

Näin kuvaa brittiläinen esikoiskirjailija Abigail Dean suurperheen äitiä Deborah Gracieta romaanissaan Tyttö A. Romaanissa 15-vuotias Alexandra pääsee pakenemaan kodista, josta on tullut seitsemän lapsen vankila, olosuhteista, jotka eivät enää ole vuosiin olleet ihmisarvoiset. Lex on lastensuojelun koodaama tyttö A, sillä vaikka kaikki lapset otetaan huostaan omille tahoilleen, perhettä pyritään myös käsittämään kokonaisuutena. Perheessä isä tekee itsemurhan ja äiti tuomitaan vankilaan, missä tämä kuolee lasten ollessa jo aikuisia. Romaanin nykyisyydessä sisarukset yrittävät jakaa äitinsä perintöä ja tutustumaan toisiinsa uudelleen tilanteessa, joka on kaikille omalla tavallaan kuormittava.

Tässä eletään nuhjuisten seurakuntatalojen saleissa öiseen aikaan, perustetaan aina uusia soluja uusiin hylättyihin kiinteistöihin, epäonnistutaan seurakunnan lampaiden maahan kaatamisessa, ja sulkeudutaan maailmalta siinä vaiheessa, kun kymmenykset eivät enää kilahda kolehtiin. Lasten vetäminen kotiopetukseen kuuluu kuvioon, eikä tätä opetusta todellakaan valvota asianmukaisesti. Lapset elävät kirjaimellisesti tunkiolla, ja jossain vaiheessa heidät kahlitaan yöksi sänkyihinsä.

Sisarusten ikäerot saavat heidät muistamaan lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia eri tavalla toisistaan. Alexandra pyrkii kommunikoimaan kaikkien kanssa, mutta kaikki muut eivät halua tavata toisiaan. Osalla on vaikeita riippuvuuksia ja mielenterveyden haasteita, osa taas superosaajia ja menestyjiä. Ethan, eli perheen esikoinen, poika A, oli lapsista ainoa, joka ankaran kotikouluvaiheen aikana sai liikkua kodin ulkopuolella vapaasti. Alexandra puuhaa yhteisökeskusta vanhempiensa taloon nuorimman siskonsa Evien kanssa. Koska hylätty talo on yhteisössään leimattu, ja sitä pidetään jopa turistikohteena, sisarukset haluaisivat muuttaa sen imagoa ja tuoda sen paikallisten ihmisten käyttöön.

Yksi veljeksistä, Gabriel, rahoittaa miesystävänsä huumeostoksia myymällä perheen memorabiliaa nettikaupoissa. Osa sisaruksista ei halua kertoa taustastaan uusille ystävilleen ja kumppaneilleen. Paluu kotikonnuille tekee kipeää, mutta Alexandra kokee sen oudolla tavalla terapeuttiseksi.

Olen kaikenlaisten kulttitarinoiden ja karismaattisen kristillisyyden kuvausten suurkuluttaja, joten teos iski minuun syvälle siitä huolimatta, että sen rakenne on aika sekava. Vaikka Alexandra on kirjan päähenkilö, tarina jakautuu useamman sisaruksen osioihin, ja aika-akseli vaatii suurta keskittymistä. Tässä on taatusti käytetty hyväksi psykologisten trillerien ”kaavaa”, mutta aihepiirissä tai sisarusten henkilöhahmoissa ei ole mitään kaavamaisuutta.

Dean kertoo etsineensä romaaniinsa vaikutteita enemmän Yhdysvalloista, vaikka tarina sijoittuu hänen kotikonnuilleen Pohjois- ja Keski-Englantiin. Tämän tyyppisiä true crime-tarinoita lasten äärimmäisistä kaltoinkohtelusta äärikristillisessä kontekstissa taitaa löytyä enemmän rapakon takaa kuin Euroopasta, mutta pidin tätä brittitarinaa fiktiivisyydestä huolimatta todella uskottavana. Tässä perhe elää urbaanilla vyöhykkeellä monien naapureiden katseiden alla, mutta silti täysin eristyneenä ns. normiyhteiskunnasta.

Löysin tästä kirjasta yhtymäkohdan varsinkin yhdysvaltalaisen Tara Westoverin omaelämäkerralliseen teokseen Opintiellä (2018), mutta tässä tarinassa kristityn pariskunnan elämänhallinta hajoaa vielä surkeammin kuin Westoverin tarinan mormonipariskunnan. Vanhaa Testamenttia luetaan vimmaisesti ja viinalla läträtään lasten läsnäollessa. Perheen tarina on äärimmäinen ja raskas, mutta sen henkilöiden nykyisyys tuo siihen myös muunlaisia mausteita. Yhteiskunnallisuutta teoksessa varsinkin riittää, ja traumapsykologian ystäville teos voi tarjota myös ammatillisia vinkkejä.

Huomaan, että kirjailija on viikonloppuna vierailulla Helsingin Kirjamessuilla, joten häntä voisi olla hauska kuulla livenä.

Palanen Radioteatterin historiaa

Teos: Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Marja Rankkala (1918-2002) oli yksi Radioteatterin pioneerejä ja kantavia voimia, joka pääsi sinne töihin freelancer-ohjaajaksi 1950-luvulla. Hän oli evakkotaustainen näyttelijä, joka aloitti uransa viipurilaisesta kiertävästä teatterista, ja siirtyi sodan jälkeen opiskelemaan Helsinkiin (”evakoksi” kutsun myös siis henkilöä, jonka sukujuuret olivat muualla kuin luovutetussa Karjalassa, mutta joka oli asunut Viipurissa sodan aikana tai ennen sitä – Rankkala oli kotoisin Lappeenrannan suunnalta). Radioteatteri oli erittäin haluttu työpaikka 1950-luvulla, koska siellä harrastettiin eurooppalaisia uusia tuulia, ja Rankkalan ura oli naispuolisena ohjaajana ehkä niin nousujohteinen kuin se tuona aikana olisi voinut olla. Silti en ole koskaan kuullutkaan hänen töistään, enkä paljoa tiedä Radioteatterin historiastakaan.

Heidi Köngäs rakentaa romaaninsa päiväkirjamaiseen formaattiin, jossa Marja raportoi arjestaan preesensissä. Marja seilaa elämässään vanhempien kodin ja Helsingin väliä; vanhemmat pitävät vankilan maatilaa Lappeenrannan lähellä Konnunsuolla, ja paheksuvat tyttärensä modernia arvomaailmaa. Konnunsuolla Marja pystyy kirjoittamaan intensiivisemmin, koska ruokahuolto pelaa. Helsingissä elämä on niukempaa, ja lisätuloja on hankittava kirjoittamalla romanttista soopaa Hopeapeili-lehteen.

Marjalla on satunnaisia suhteita miespuolisten kollegojensa kanssa, mutta työ vie naista enemmän kuin miehet. Janus on kirjaimellisesti kaksinaamainen ohjaajamies, jonka on/off-käyttäytyminen aiheuttaa paljon murheita. Urpo on hänen esimiehensä, joka on perinyt suuret saappaansa itse Olavi Paavolaiselta. Paavolainen alkaa olla jo hiipuva tähti suomalaisen kirjallisuuden taivaalla, mutta teatterimaailmassa hänen eurooppalaista näkemystään ja kontaktejaan edelleen arvostetaan. Välillä asetelma kolmen kollegan välillä alkaa muistuttaa kolmiodraamaa, sillä Urpo on myös kiinnostunut miehistä.

Romaanissa vilisee tuon ajan kulttuurielämän merkkihenkilöitä, ja lukijan täytyy olla jonkin verran sisällä tuon ajan kulttuuripiirien juoruista, jotta koko tarina aukeaisi. Tuntuu siis, että romaani on kirjoitettu ensisijaisesti niille, jotka tuntevat hyvin Suomen teatterihistoriaa. Toki tarina 1950-luvun kulttuurialan pätkätyöläisen arjesta voi kiinnostaa myös muiden alojen pätkätyöläisiä. Tässähän puhutaan paljon rahankäytöstä, rahan vippaamisesta ja sen ympärille keskittyneistä ihmissuhteista.

Kun nyt tutkailen Rankkalan ikää ja sukupolvikokemusta, niin huomaan, että hän on kuulunut isoäitieni sukupolveen. Noihin naisiin, joiden paras nuoruus kului sodan syövereissä. Teos siis alkaa siitä, kun Marja on reilusti yli kolmikymppinen ammattilainen, ja ehkä jo sen ikäinen, ettei lähipiiri enää odota hänen löytävän aviomiestä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on kuitenkin tarinassa käsin kosketeltavaa, ja Marja kertoo selibaatin päättävistä panoistaan suorasukaisesti.

Takauma Marjan lotta-aikaan Konnunsuolla kiinnosti minua enemmän kuin helsinkiläinen arki 1950-luvulla. Tavallaan näissä sota-aikaisissa muistoissa palataaan siihen tutumpaan yleiseen historiaan, josta Köngäs on kertonut aiemmissakin romaaneissaan. Myös Konnunsuon vankilan kuvaus oli osuvaa siitäkin näkökulmasta, että paikka on viime aikoina toiminut suurena vastaanottokeskuksena. Konnunsuo siis tuntui minusta tutummalta toimintaympäristöltä kuin Radioteatteri, ja pystyin eläytymään vankilan henkilökunnan arkeen paremmin kuin radioteatterin ohjaajien.

Radiotyön kuvausta romaaniin mahtuu runsaasti, ja Köngäs kertoo radioteatterin teknisestä toteutuksesta kiinnostavalla tavalla. Sekin, että nainen oppi käyttämään äänitekniikkaa monipuolisesti, on ollut tuohon aikaan poikkeuksellista.

Tarinaan mahtuu myös annos poliittista historiaa, sillä Marja kuului oman aikansa vasemmistolaiseen kulttuuriliikkeeseen, Kiila-nimiseen yhteisöön, mutta samalla tekee tarinassa teräviä havaintoja kommunistisen eliitin konservatiivisuudesta. Tästä olisin voinut lukea enemmänkin, koska tuon ajan poliitikkohahmot ovat minulle tutumpia kuin teatterin tekijät.

Tämä ei ollut minulle vastaava hittikirja kuin muutama Köngäksen aiempi teos, mutta se ei johdu tekstin laadusta, vaan siitä, ettei Suomi 1950-luvulla ole minua suuresti kiinnostava ajanjakso. Teoksen lukeminen takkusi, ja jouduin palaamaan sen alkuun usean kerran, sillä en muistanut aiemmasta lukemasta mitään. En ehkä olisi huomannut koko teosta, ellei se olisi ollut minulle aiemmin jo tutun ja hyväksi todetun kertojan aikaansaama, ja luultavasti tuntemattoman kertojan kynän aikaansaaamana tämä teos olisi jäänyt välistä.

Jos opiskelisin tällä hetkellä draamaa tai olisin mukana jossain teatteriprokkiksessa, olisin syttynyt tästä eri tavalla. Ehkä palaan takaisin kirjan maailmaan, jos teatterivaihe käynnistyy taas elämässäni.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.