Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s