Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Yksi kommentti artikkeliin ”Amiraaliperhosen siivin länteen

  1. En ole Liksomia vielä lukenut, mutta tämän ja Hytti nro 6:n voisi kyllä lukea.
    Olen samaa mieltä tuosta ehdokasasettelusta. Jotenkin tosi väsynyttä pyörittää siellä aina samoja tyyppejä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s