Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.

Salarakastajat Daimlerissa

Teos: Annie Murray: Where Earth Meets Sky (2007)

Äänikirjan lukija: Annie Aldington

Nyt siirryn britti-imperiumia käsittelevissä romaaneissa lähemmäs alueita, joista olen ollut enemmän kiinnostunut, kohti pohjoista Intiaa. Where Earth Meets Sky sijoittuu Ambalan kaupunkiin Hariyanan ja Punjabin rajalla, ja Simlan ja Mussoorien vuoristokaupunkeihin. Simla oli brittien perustamista hill stationeista kuuluisin – imperiumin virallinen kesänviettopaikka, jossa hallinnon eliitti lomaili. Simla ja Mussoorie sijaitsevat lähellä toisiaan, ja ovat nykyäänkin suosittuja turistikohteita.

Simlasta on kirjoitettu paljon, ja muistan ainakin lukeneeni kaksi sinne sijoittuvaa klassikkoa, E. M. Forster in A Passage to India ja J. G. Farrellin The Hill Station. Nämä romaanit ovat kriittisiä kolonialismin kuvauksia, joissa romantiikka on marginaalissa.

Tämä teos on klassinen romanttinen kertomus, jossa lähes kaikki päähenkilöt ovat brittejä. Siinä nuori Lily Waters saa lastenhoitajan paikan Intiasta vuonna 1905, ja lähtee matkaan tapaamatta tulevia työnantajiaan, kapteeni Fairfordia ja tämän vaimoa Susania. Lily on orpo tyttö, joka on työskennellyt palvelijana 13-vuotiaasta saakka Birminghamissa. Kun hänen kiltti vanha emäntänsä kuolee, Lilyllä ei enää ole paikkaa, jonka hän kokisi kodikseen. Seikkailu Intiassa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin uuden palveluspaikan etsiminen Britanniasta.

18-vuotias Lily ei vielä haaveile aviomiehen metsästyksestä, mutta kohtalo heittää hänen eteensä Sam Ironsiden, automekaanikon, jonka tehtävänä on ollut tuoda kapteenille Daimler-auto Britanniasta saakka. Valitettavasti Sam osoittautuu ukkomieheksi, mutta hän jatkaa Lilyn piirittämistä senkin jälkeen, kun tyttö saa tietää asiasta.

Lilyn isäntäperheessä on outo tunnelma. Perheen vanhemmalla lapsella, Isadoralla, on intialainen ayah, kun taas nuoremmalle pojalle, Cosmolle, otetaan brittihoitaja. Lilyn tehtävä on valmentaa kaksivuotiasta lasta koulu-uraa varten Englannissa. Poika lähetettäisiin sisäoppilaitokseen jo 4-vuotiaana. Perheen tytär on lievästi kehitysvammainen, eikä kelpaa oppilaaksi eliittikouluihin. Lasten äiti on emotionaalisesti epävakaa, eikä hän pysty olemaan lapsille kovinkaan kummoinen äiti.

Lily kokee kiintymystä poikaan, vaikka työ perheessä on muuten hankalaa. Hän myös rakastuu Ambalan kuivaan ja karuun maisemaan, ja oppii ratsastamaan lähitienoilla. Pojan lähdettyä Englantiin Lily siirtyy palvelukseen Mussoorieen vanhalle tohtori MacBridelle, ja tämän invalidille vaimolle.

Pariskunnan luona Lilyn työtehtävä on varsin epämääräinen, ja hän kokee tulleensa palkatuksi hieman kajahtaneen ukon seuraneidiksi. Ukko selvästi jo odottaa sairaan vaimonsa kuolemaa, ja taivuttaa Lilyn suhteeseen, joka ei ole kummallekaan eduksi. Tämän jälkeen tulee muitakin maanvaivoja ja ahdistelijoita, ja myös Sam käy edelleen toimittamassa kalliita autoja sahibeille.

Teoksen aika-akseli venyy 1920-luvulle, jolloin Lily on palannut Britanniaan, ja on joutunut antamaan Intiassa syntyneen tyttärensä adoptioon. Varsinkin tuo osuus romaanista tuntui turhalta. Olisin arvostanut tiiviimpää aikaraamia ja juonta, joka ei toistaisi itseään.

Kirjan rakkaustarina ei säväyttänyt minua lainkaan, mutta seurasin tarinaa lähinnä paikojen kuvauksen takia. Teos on suht hidastempoinen, ja siinä kuvataan eri palvelijahahmojen kohtaloita ja työn arkea. Intialaisten hahmojen marginaalisuus ärsytti, mutta kaipa teos kuvaa uskollisesti sitä valkoista kuplaa, jossa monet britit asuivat.

Löytäisinpä joitain vetäviä teoksia pohjoisen Intian vuoristokylistä. Mainitsemani Forsterin ja Farrellin teokset ovat laatukamaa, mutta ne ovat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Kätilöitä kouluttamassa Keralassa

Teos: Julia Gregson: The Monsoon Summer (2018)

Äänikirjan lukija: Charlotte Strevens

Historiallinen kiertueeni Intiassa jatkuu edelleen sen eteläosissa, tällä kertaa Keralan Fort Kochissa 1940-luvulla, juuri maan itsenäistymisen aattona. Julia Gregson on australialaistaustainen kirjailija, joka vaikuttaa nykyään Britanniassa. Hän on julkaissut historiallisia romaaneja vuodesta 2004, joista osa sijoittuu Intiaan. Teoksista tunnetuin, East of the Sun (2007), sai aikanaan merkittävän romanttisen kirjallisuuden palkinnon.

Tässä teoksessa kolmikymppinen sairaanhoitaja Kit Smallwood saa tehtäväkseen auttaa kummitätiään Daisy Parkeria järjestämään hyväntekeväisyyshanketta kätilöiden kouluttamiseksi Keralassa. Daisy on elänyt puoli elämäänsä vetäen orpokotia Bombayssa, mutta on joutunut palaamaan kotimaahan Intian saavuttaessa itsenäisyyttä. Intia ei suostu jättämän Daisya, vaan hän elää perimällään sukutilalla Oxfordshiressä esi-isiensä keräämien tiikerinnahkojen keskellä.

Eräänä päivänä tilalle saapuu suoraan Keralassa nuori lääkärinalku Anto, jota täti epäilee kommunistiksi. Siellä hengaa myös kummitädin nelikymppinen vanhapoikaveli Tudor, jota Kitin äiti on yrittänyt naittaa tyttärelleen vuosikausia. Daisylla on varaa elättää kaikkia tilalle eksyneitä sukulaisia ja elämäntaiteilijoita, sillä suvussa on rutkasti vanhaa rahaa. Kaikkea ei kuitenkaan voi ostaa rahalla vuonna 1947, sillä säännöstelytoimet ovat ankarat, ja sähkökatkot vaivaavat jatkuvasti.

Teoksessa Kit pääsee matkaamaan Keralaan tuoreena lääkärinrouvana. Anto ja Kit ovat myös työpari, joita yhdistää rankka työhön liittyvä huumori. Liitto on aiheuttanut vastustusta molemmassa päässä, mutta Anton pitkä oleskelu Britanniassa on saanut hänen kyseenalaistamaan oman kulttuurinsa naimakäytäntöjä. Anton äiti ei pysty naittamaan toisella mantereella elävää poikaansa sopivaksi katsomalleen morsiamelle, ja Anto toimii nopeasti välttääkseen äidin suunnitelmat.

Keralassa laajennetun perheen ja suvun vaatimukset hidastavat Kitin urakehitystä ja hyväntekeväisyyshankkeen edistymistä. Samalla hän pääsee tutustumaan oman sukunsa salaisuuksiin, ja äidinpuolisen linjan vaiheisiin Pondicherryssä, kaupungissa, joka oli keskeinen tapahtumapaikka myös viimeksi lukemassani romanssissa. Eli vaikka näiden kahden romaanin sävy oli erilainen, ja tapahtumien välillä oli yli 50 vuotta aikaa, anglointialaisten kuvauksessa oli paljon yhteistä.

Tässä romaanissa arjen kuvauksen tempo tuntui välillä omaan makuuni hieman liian verkkaiselta, mutta teos toimiikin ehkä paremmin keralalaisen perhearjen etnografisena kuvauksena kuin suurena rakkausromaanina.

Tämä oli huomattavasti realistisempi ja arkisempi rakkaustarina kuin äsken lukemani The Jasmine Wife. Teoksessa on erityisen vahvat dialogit, ja huumoria revitään arjen pienistä sattumuksista. Hahmot ovat hyvin kartalla poliittisista muutoksista, jotka vaikuttavat myös tavallisten lääkärien ja hoitajien arkeen. Kolonialismia purkavia kommentteja pursuaa kaikkialla, ja paikallisia käytäntöjä pyritään ymmärtämään uudella tavalla.

Teoksen maailma on lämminhenkinen, mutta historiallisen draaman kannalta tämä tarina ei ole kovin eeppinen. Eli teos varmasti saa paljon Intiasta muutenkin innostuneita lukijoita, jotka arvostavat enemmän historiallista tarkkuutta kuin tunteiden vuoristorataa. Minulle teos tarjosi juuri sopivan annoksen romantiikkaa, ja arvostin kirjailijan huolellista taustatyötä.

Eteläinen Intia tuntuu melko aliedustetulta siinä kirjallisessa kuplassa, jossa itse olen elänyt. Oikeastaan ainoa todella suuri Keralasta kirjoittanut natiivi-intialainen nimi on Arundhati Roy, eikä viereisestä Tamil Nadun osavaltiostakaan nouse usein kirjailijoita maailman suurimmille estradeille. Johtuuko se sitten siitä, että noiden alueiden historia on ollut rauhallisempaa, eli niistä ei saa aikaan yhtä räväkkää historiallista draamaa kuin vaikka Punjabista tai Kashmirista. Myös länsimaisten kirjailijoiden tuotannossa on selkeitä maantieteellisiä suosikkialueita, ja vaikka Intian eteläisiin osiin matkustetaan runsaasti, nämä matkat eivät ole tuottaneet valtavaa viihdekirjallisuuden virtaa.

Itselläkin ehdottomat suosikkialueet Etelä-Aasian kirjallisuudessa ovat olleet Punjab, Kashmir, Bengal ja uudet valtiot Pakistan ja Bangladesh. Kartallani on edelleen valtavia alueita, joita en ole valloittanut kirjallisesti. Mitään systemaattista valloitusprojektia en edes suunnittele, mutta saatan valita myöhemminkin kirjoja niistä intialaisista paikoista, joista tiedän vähemmän.

Lahorelaista seurapiiridraamaa

Teos: Awais Khan: In the Company of Strangers (Simon&Schuster, 2020)

Äänikirjan lukija: Esh Alladi

Tässä kuussa johtuen blogimaailman ulkopuolisista tapahtumista olen palannut muistoissani aikoihin, kun olin pakistanilaisen kirjallisuuden tutkija, ja tämän kunniaksi päivitän tilannekartoitusta maasta kertovasta uudemmasta fiktiosta. Kiinnostavimpia kirjoja ei tietystikään löydy suoratoistopalveluista, ja suomeksi löytyvät pakistanilaiskirjat tulevat todella etabloituneilta nimiltä. Mutta muutamia uusia teoksia onnistuin löytämään vaivatta, kirjailijoilta, joilta en ole lukenut aiempia teoksia.

Awais Khan on opiskellut luovaa kirjoittamista Pohjois-Amerikassa, mutta hänen teoksensa sijoittuvat syvälle kotimaansa multaan, ja varsinkin Lahoren kaupungin betoniviidakkoon. Ne kertovat nyky-yhteiskunnan keskeisistä kipupisteitä, kuten terrorismista, luokkaeroista ja kunniaväkivallasta.

In the Company of Strangers kuvaa lahorelaisen eliitin ja keskiluokan kohtaamista, kun tylsistynyt, masentunut ja alkoholisoitumassa oleva kotirouva Mona ottaa nuoremman rakastajan viimeisenä yrityksenä palauttaa itsetuntoaan. Hän asuu Lahoren Gulbergin eliittialueella ”kultaisessa häkissä”, mutta kun hänen opiskeluaikojensa bestis palaa Amerikasta, hänen elämässä alkaa taas tapahtua. Meera on kansainvälisesti menestynyt mallimamma, joka yrittää nyt elävöittää Lahoren muotibisneksiä.42-vuotiaina ystävykset ovat kovin eri vaiheessa elämissään: Monan lapset ovat jo collegessa, kun taas Meera pohtii, voisiko hän vielä tehdä lapsen viimeisen rakastajansa kanssa.

Ali taas on 28-vuotias miesmalli, joka on jättänyt uransa huumeongelmien vuoksi, mutta joutuu palaamaan catwalkille perheessä tapahtuneen tragedian vuoksi. Alin pikkuveli on loukkaantunut pahasti auto-onnettomuudessa, eikä hänen leskiäidillään ole varaa maksaa sairaalalaskuja. Pelkät mallintyön palkkiot eivät riitä laskujen maksamiseen. On löydettävä rahakkaampi ratkaisu, eikä Alilla ole muuta pääomaa tarjottavanaan kuin hänen jumalainen kehonsa.

Onhan tässä teoksessa melko inhorealistinen näkökulma (se siis ei ole kevyttä chicklitiä, vaikka se kertoo muotimaailmasta ja keski-ikäisten naisten seksuaalisuudesta), ja minun oli vaikea suhtautua kirjan asetelmaan siitä huolimatta, että sen elämänpiiri oli minulle osittain tuttua. Kirjassa kuvattu Gulbergin lähiö on muutenkin ollut mielessäni, kun olen sattuneesta syystä käynyt läpi muistiinpanojani paikasta. Teos kertoo luokkaeroista ja addiktioista, eivätkä sen hahmot ole erityisen rakastettavia. Pystyin hyvin eläytymään sen hahmojen todellisuuteen, koska olen tavannut livenä tällaisia ihmisiä.

Itsemurhaiskujen teema tuo tarinaan toisen, vakavamman tason, mutta en ollut varma, kuinka tämä toimii draaman kaaren tasolla. Tuntui, että kirjaan oli tungettu vähän liikaa kriisejä, mutta toisaalta lahorelainen arki voi olla juuri näin turbulenttia ja täynnä vastakkainasetteluja. Epäuskottavana en tarinaa pitänyt, mutta juuri tähän hetkeen sen maailma tuntui liian ankaralta.

Kirjan kuuntelu ei ollut minulle hankalaa, koska olen tottunut paikallisiin puhetapoihin, mutta ärsyynnyin lukijan ylinäyttelemisestä varsinkin miesten repliikkien kohdalla. Tämä mieslukija onnistui paremmin naisten suhteen. Nyt siis puhutaan kulttuurieroista äänikirjojen toteutuksessa. Olen usein huomannut, että jaksan kuunnella paremmin afrikkalaisteoksia kuin eteläaasialaisia. Mutta tämä oli vain yksi kokemus, ja ärsytys johtui enimmäkseen siitä, että kirjassa puhuvat känniset yläluokkaiset sedät olivat rasittavia tyyppejä.

Minun täytyy lukea Khanilta toinen teos, jotta osaan päättää, onko hän lintu vai kala. Jotain samaa traagisuutta tässä tarinassa on kuin Mohsin Hamidin esikoisteoksessa Moth Smoke (2000), jossa huumeiden käytön kuvaus oli vielä rankempaa kuin tässä. Toinen häneltä löytyvä romaani näyttäisi käsittelevän kunniamurhien teemaa, eli siinäkin käsiteltävä ilmiö on mahdollisimman rankka.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Liian rankkaa olla Boss Lady

Teos: Sophie Kinsella: Remember me? (Black Swan, 2008)

Näin vuoden kiriessä kohti loppua on aika tehdä selvää kierrätyshyllyjen aarteista. Olen taas onnistunut keräilemään niitä vinoja pinoja, mutta en pysty säilömään kaikkia yksiössä. Lähden liikkeelle helpoimmista ja höttöisimmistä löydöistä, mutta tuskin tänäkään vuonna etenen kohti venäläisiä klassikkoja.

Tänä vuonna olen lukenut liikaa brittiläistä chicklitiä. Sophie Kinsella on tässä kategoriassa kuulunut jo vintage-aarteisiin, eli työn alla oli jo vuoden kolmas teos samalta kirjailijalta. Aiemmat tuttavuudet ovat kuuluneet suosittuun Himoshoppaaja- sarjaan, mutta viimeksi lukemani teos on itsenäinen teos.

Kirjassa Lexi Smart, myöhemmin Gardiner, herää lontoolaisessa yksityissairaalassa muistamatta syytä, miksi on joutunut sinne. Lexi on joskus ollut matalapalkkainen kokolattiamattojen myyntiagentti, ja löytänyt iloa elämäänsä lähinnä bilettämisestä. Poikaystävä on lempinimeltään Loser Dave, eikä tämä automekaanikko tunnu edistyvän oivaksi aviomiesmateriaaliksi. Lexi luulee, että eletään vuotta 2004, jolloin tämän isä on juuri kuollut. Mutta aikaa onkin kulunut kolme vuotta, ja sillä välillä on ehtinyt tapahtua paljon.

Sairaalasta Lexi palaa nykyiseen loft-kotiinsa Kensingtoniin, jonka hän jakaa rikkaan ja menestyneen aviomiehensä Ericin kanssa. Pari on alun perin tutustunut Ambition-nimisessä tositeeveeohjelmassa, minkä jälkeen Lexin ura mattofirmassa on lähtenyt laukkaan. Nykyään hän on jo keskipomo, eli oman tiiminsä vetäjä, ja on kilpailuhenkisellä tyylillään ansainnut toimistossa liikanimen Kobra.

Ongelma on, ettei Lexi muista mitään elämänsä onnekkaista käänteistä. Eric on täysin vieras mies, eivätkä uudet ystävätkään tunnu omanlaisilta. Helpottaakseen arkeen paluuta aviomies ojentaa Lexille heidän avioliittonsa käyttöoppaan, jossa on myös runsaasti ohjeita makuuhuoneessa oikein toimimiseen.

Lexillä on italialainen taloudenhoitaja ja personal shopper, joka huolehtii siitä, että nuoren rouvan bisnesasut pysyvät tiukan asiallisina. Värisuora koostuu enimmäkseen beigestä ja mustasta. Alusvaatteet ovat La Perlaa, ja korkokengillä kävelystä on tullut ehdoton must. Kuitenkaan tässä kirjassa ei shoppailla samalla antaumuksella kuin Himoshoppaaja-sarjassa. Lexillä on niin kiire suorittaa täydellisen vaimon ja bitch-henkisen esinaisen roolia, ettei hän ehdi iloita ostoksilla käymisestä.

Kyllähän tässä ironisoidaan makeasti 00-luvun menestyksen symboleita ja huipputrendejä, kuten loft-asumista, älytalojen logiikkaa, karppaamista ja kauneusoperaatioita. Kovin paljon nämä trendit ja ihanteet eivät ole vielä ehtineet muuttua paremmissa piireissä, vaikka autoihin ja valtavankokoisiin asuntoihin liittyvä pröystäily on vähenemässä.

En voi sanoa, että sain paljoa irti Lexin seikkailuista, mutta köyhemmissä sivuhenkilöissä oli potentiaalia. Lexin teini-ikäisellä pikkusiskolla Amylla oli jopa nerokkaita keinoja tienata taskurahaa. Huumori kirjassa on pitkälti samanlaista nolojen tilanteiden komiikkaa kuin Himoshoppaajissa, mutta tarinan painopiste on enemmän työn ja uran luomisen sfääreissä.

Kinsellan kieli on niin helppolukuista ja arkista, että nämä romaanit voi selättää parissa tunnissa pikalukutekniikalla. En itsekään ymmärrä, miksi keräilen näitä, mutta ehkä näitä lukemalla pysyy kärryillä chicklit-genren kehityksessä. Noissa uudemmissa lukemissani on ollut enemmän särmää niin miljöön kuin kuvattujen yhteiskunnallisten kysymysten suhteen.

Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.

Nettitreffeillä haamujen kanssa

Teos: Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Olen tainnut nyt lukea läpi tanskalaisen Anna Ekbergin koko suomennetun tuotannon, ja vihdoin sain tietää, ketkä kirjoittavat tämän pseudonymin takana. Nimet Anders Ronnow Klarlund ja Jacob Weinreich eivät kerro minulle mitään, mutta tuli yllätyksenä se, että kirjailijat ovat miehiä. Näissä kirjoissa kun käsitellään varsin naiserityisiä kysymyksiä.

Uusimmassa teoksessa käsitellään nettideittailun sudenkuoppia keski-ikäisten eronneiden naisten näkökulmasta. Cecilie ja Iben ovat romaanin päähenkilöt, noin nelikymppiset sisarukset Århusista, jotka molemmat käyvät läpi erokriisiä. Cecilie on jättänyt miehensä ja muuttanut asumaan siirtolapuutarhamökkiin, jossa hän kärvistelee silloin, kun on vapaalla lentoemännän työstään. Täältä käsin hän järjestelee seksitreffejä anonyymien miesten kanssa hotellihuoneisiin eri kaupungeissa. Eräänä päivänä Cecilie katoaa, ja hänen siskollaan on syytä epäillä, että joku treffikumppaneista olisi ollut asialla.

Iben työskentelee toimittajana paikallislehdessä, jossa työn tahti on verkkaisempaa kuin vauhdikkaalla siskollaan. Kun sisko on sitten ollut jo vuoden kadoksissa eikä poliisi ole saanut aikaan mitään tutkimuksissaan, Iben kokee tarpeelliseksi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän yrittää jäljittää niitä miehiä, joita Cecilie tapasi ennen katoamistaan. Näin hän joutuu sukeltamaan syvälle nettideittailun maailmaan, mutta myös parinvaihtoklubeille ja sukututkijoiden verkostoihin.

Kumppaniksi tutkimuksiin tulee eksentrinen nuorehko mies, sukututkija-Pelle, joka on monia kirjaindiagnooseja. Pelle lähtee etsimään mahdollisen tappajan tuntemattomia sukujuuria Ruotsista, ja joutuu siellä kohtaamaan erilaista pimeyttä kuin kotimaassaan Tanskassa. Opin kirjan kautta uutta mm. suositusta MyHeritage-sukututkimusohjelmasta, ja osaan suhtautua siihen varovaisemmin kuin ennen.

Tanskan puolen tarinointi liittyy lähes kokonaan seksiriippuvuutern, joten arvostin sitä, että Ruotsin puolelta juoneen löytyi muutakin sisältöä. Koin seksiriippuvuuden kuvausten aikana suoranaista puutumista, sillä liian pitkät panokohtaukset toistivat itseään.

Temaatisesti Vaarallinen nainen kiinnosti minua Ekbergin naisnimisistä kirjoista vähiten, mutta lusin sen läpi saadakseni kokonaiskuvan tästä sarjasta. Sarjan tarinat eivät ainakaan toista itseään, vaan ne sijoittuvat eri puolelle Tanskaa ja myös ulkomaille, ja niissä tehdyt rikokset myös vaihtelevat niin toteutukseltaan kuin motiiveiltaan.

Suosikiksi näistä teoksista taisi nousta viimeksi lukemani Kadotettu nainen, jonka tarinassa oli jopa maailmanpoliittista syvyyttä. Toki tämä viimeinenkin teos herätti kysymyksiä omasta ajastamme, ihmissuhteiden muutoksesta, seksuaalisuudesta anonyymina kauppatavarana ja nettideittailun aiheuttamista itsetunto- ja mielenterveysongelmista. Mutta olen lukenut aiheesta kiinnostavampiakin esityksiä.