Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

3 kommenttia artikkeliin ”Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

  1. Olen muutaman Itkosen kirjan lukenut tai kuunnellut vaikuttumatta mitenkään valtavasti, vaikka olenkin taitavan kirjoittajan tunnistanut. Kenties tätäkin on kokeiltava, koska jostain syystä dystopiat vetävät puoleensa.

  2. Tässä on paljon kiinnostavia elementtejä ja sitten taas toisaalta paljon sellaista, mikä vieraannuttaa. Juuri tällä hetkellä tulevaisuudennäkymät tuntuvat niin monella tapaa epävarmoilta, että tämäntyyppiset dystopiat tuntuvat kieltämättä vähän ahdistavilta. Niillekin on paikkansa, mutta tällä hetkellä kaipaan enemmän eskapismia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s