Pintojen asiantuntija pulassa

Teos: Nita Prose: Huonesiivooja (Bazar, 2022)

Suomennos: Katariina Kaila

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Molly Gray on 25-vuotias luksushotellin kerrossiivooja, jonka vastuulla on yläkerran sviitit ja niiden roskalehtien lööpeissä keikkuvat ökyasiakkaat. Nuoresta iästään huolimatta hän on palvellut Regency Grand-hotellia jo pienen ikuisuuden, sillä opiskeleminen muiden kanssa ja siihen liittyvä ryhmäytyminen eivät ole olleet hänen heiniään. Hän on todellinen pintojen asiantuntija, jolle mikään tahranpoistotekniikka ei ole vieras. Toisaalta hän on myös bakteerikammoinen neurootikko, jolle sosiaalinen kanssakäyminen vähemmän siistien ihmisyksilöiden kanssa on vaikeaa.

Tämä teos on niin koukuttavasti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa huolimatta siitä, omaako lukija hygieniapassin vaiko ei. Minulle teos tuotti suuren hämäyksen, ja muutakin päänsisäistä dissosiaatiota, sillä lähdin lukemaan sitä täysin puskista. Suurin hämäys liittyi maahan ja kaupunkiin: minullehan tämä oli brittikirja, ja oletettu sijoituspaikka tuntui Lontoolta ensimmäisen kolmanneksen aikana. Molly ja hänen isoäitinsä puhuivat vanhahtavaa, sievistelevää kieltä, ja harrastivat suunnilleen viktoriaanisia teeseremonioita. Myös hahmojen nimet tuntuivat kovin brittiläisiltä. Mutta jossain vaiheessa paljastui, että nämä hahmot tosiaan hamstraavat tarjouksia senteillä, eli rahayksikkö rikkoi illuusioni.

Kirjassa ei mainita minkään suuren kaupungin nähtävyyksiä, kaduilla ei ole nimiä, eli periaatteessa tarina voisi sijoittua minne tahansa englantia puhuvaan maailmaan. Molly ei tee havaintoja säästä eikä luonnosta, hän on paatuneen konemainen tapaus, joka viihtyy lähinnä kotona ja työpaikallaan. Hänellä on yksi lempiravintola The Olive Garden, jonka italialaisuuden esitys kuulosti täysin suomalaiselta Rossolta, ja myös tämän ravintolan kuvaus sai minut uudelleenarvoimaan kirjan sijaintia. Eli ravintola tuntui niin juntilta ja rahvaanomaiselta, ettei se tuntunut kovin lontoolaiselta.

Kirjaa voi lukea niin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin dekkarina, vaikkakin iljettävän herra Blackin murha ei sinänsä ole teemana kovin omaperäinen tai raflaava. Itse en innostunut rikosjuonesta, mutta Mollyn sisäisen maailman ja kielellisen universumin kuvaus teki suuren vaikutuksen. Hän on kuin modernin maailman Pygmalion, jolla ei kuitenkaan ollut sivistävää herraseuraa, vaan poikaystäväehdokkaat olivat melko karskeja tapauksia. Ensin tuli kleptomaani Wilbur, joka ryösti isoäidin säästötilin käden käänteessä, ja tämän jälkeen tuli baarimikko Rodney, joka oli kelmeistä kelmein. Onneksi kuitenkin hotellin keittiöstä löytyi paperiton meksikolainen siirtolainen Juan Manuel, joka palautti Mollyn uskon ihmisyyteen.

Mutta lisää hämmennyksestäni. Viime aikoina olen nauttinut eniten kirjoista, joissa viihdytään luonnossa, syrjäseuduilla, sivilisaation reunoilla ja sen ulkopuolella. Jopa kaupunkeihin sijoittuvissa kirjoissa olen ilahtunut niistä, joissa löydetään ”salainen puutarha”. Tässä romaanissa yhdelläkään hahmolla ei ollut merkittävää luontosuhdetta, vaan kaikki kommunikaatio käytiin sisätiloissa, kalustetuissa huoneissa. Kirja herätti minussa jopa urbaania ahdistusta, vaikka yleensä viihdyn hotelleissa erinomaisesti, enkä pahastuisi pikku retriitistä edes Regency Grandin tyyppisessä establishmentissa, jonka tuottama ylellisyyden illuusio edustaa menneen maailman kerskakulutusta ja sortoa.

Mollyn hahmon sielunkumppaniksi ehdottaisin japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naista, jossa vastaavasti lievän autistinen ja työlleen omistautunut Keiko koki kovia muuttuvilla työmarkkinoilla. Tämä teos on huomattavasti laajempi ja tyyliltään rönsyilevämpi kuvaus työelämästä ja sen karikoista, mutta molemmissa pisti silmään urbaanin maiseman äärimmäinen vieraantuminen luonnosta ja materiaalisen runsauden karuus. Ehkä tämän romaanin Mollylle annettiin vähän enemmän tulevaisuudentoivoa kuin Keikolle.

Suomalaisilla työmarkkinoilla Mollyn tyyppinen tapaus ei koskaan etenisi tiimiesimieheksi, vaan hänen työvoimaansa väärinkäytettäisiin kuntouttavassa työtoiminnassa maailman tappiin saakka. Eli vaikka kirjassa kuvataan työelämän riistoa, siinä on kuitenkin joitain ”vanhan maailman” arvoja. Hotelli ei kuulu monikansallisen ketjuun, eikä Molly tee työtään kasvottoman työnvälitysketjun kautta. Ja hotellissa on töissä ihmisiä jopa yövuorossa, se ei ole kasvoton, persoonaton Omenahotelli, jossa rikosten tekeminen on paljon helpompaa kuin Regency Grandissa, jossa on pingviinipukuinen yöportieeri.

PS: Tsekkasin Nita Prosen kirjailijaprofiilin vasta arvion kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on Torontossa asuva pitkän uran kustannustoimittajana tehnyt kirjailija. Kanadalainen konteksti voisikin olla tälle uskottavampi tapahtumaympäristö kuin USA, vaikka tarinaa ei lukijan tarvitse sijoittaa Torontoon, sillä paikallisia ”mausteita” ei ole. Itse aloin jo sijoittaa sitä mielessäni jonnekin USA:n etelävaltioihin, joissa uskon olevan enemmän historiallisia hotelleja kuin Kanadassa. Mutta jotkut lainsäädäntöön liittyvät asiat viittasivat muuhun yhteiskuntaan kuin USA:an, eli joku Kanadan kaupunki toimii hyvin mahdollisena kontekstina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s