Asunnottomien treffielämästä

Teos: Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Mariska Verona

Väliin jotain kepeää, sillä todellisuudessa jaksan keskittyä vain jotenkin käynnissä olevaa sotaa ja Ukrainaa käsittelevään kirjallisuuteen. Sitä on tarjolla vähän, ja suuri osa siitä jäänee kesken aihepiirin raskauden vuoksi. Mutta tänään tulitaukoa toivoessa onnistuin lukemaan rauhan ajan kevyttä chicklitiä.

Emmy Abrahamson on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut Wieniin sijoittuvan hittikirjan turvallisuushakuisen kielenopettajan ja kodittoman miehen romanssista.

Romaanin Julia on kolmeakymppiä lähestyvä ruotsalainen Berlitz-kielikoulun englanninopettaja, joka on menettänyt kyvyn nauttia ekspatriaattielämästä. Alun perin hän on muuttanut Wieniin itävaltalaisen poikaystävän kanssa, mutta suhde kariutui kauan aikaa sitten. Julian sosiaalinen elämä keskittyy muiden kielenopettajien kanssa hengailuun, kunnes eräänä päivänä puistossa puskasta hyppää Ben paikkaamaan aukkoa hänen yksinäisessä sydämessään.

Ben on kanadalainen kulkuri, joka kiertelee Eurooppaa asuen välillä puskissa, välillä vallatuissa taloissa. Rähjäisen ulkomuodon vuoksi Julia luulee miestä itseään vanhemmaksi, mutta mies on vasta 24-vuotias. Suhde lähtee käyntiin vauhdikkaasti, vaikka Julian on alussa vaikeaa sietää miehen ominaishajua.

Miehen muutettua bunkkaamaan Julian luo suhde kohtaa liian nopeasti karun todellisuuden: Juliasta tulee Benin elättäjä, ja häntä risoo se, että mies on aina kotona, kun hän tulee töistä kotiin. Benillä tuntuu olevan aina kaljarahaa, mutta yhteisiin hankintoihin hän ei osallistu. Seksi on välillä maagista, mutta pariskunnan koulutuksellinen ero on valtava. Kulturelli himolukija joutuu hankkimaan asuntoonsa täkyiksi Dan Brownin ja Michael Crichtonin teoksia, jotta Ben pääsisi edes jotenkin lukemisen makuun.

Kun Ben sitten erään kiihkeän riidan jälkeen häipyy teille tietämättömille, Julia huomaa, ettei edes tiedä rakastettunsa sukunimeä. Saatuaan mystisen puhelun vancouverilaisesta numerosta hän päättelee miehen palanneen kotikonnuille, ja hän päättää lähteä pelastamaan elämänsä rakkaustarinaa – tai edes selvittämään, kuka Ben lopulta oli hänen elämässään.

Positiivista tarinassa on ainakin se, ettei se tapahdu Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Kirjan kohderyhmä on selkeästi nuoret aikuiset, vaikka Julia onkin monella tapaa ”vanha sielu”, tai konservatiivi muuten kuin poliittisesti. Huumori kirjassa liittyy pitkälti Berlitzin kielikouluun, sen oppilaisiin ja työoloihin. Käy ilmi, että koulu pysyy pystyssä työttömien kurssien varassa, eli Julian työnantaja onkin välillisesti Itävallan valtio. Minusta teos käsittelikin tätä työttömien pakkokurssittamisen rakenteellista ilmiötä ansiokkaammin kuin asunnottomuutta. Julian kurssilaista moni oli yllättävän vaativa ja kriittinen, vaikka saivat tämän palvelun ilmaiseksi.

Asunnottomuus on toki monisyinen ilmiö, ja tässä asunnoton mies on osittain valinnut elämäntapansa ideologisista syistä. Hän pystyy myös muuttamaan elämäntapaansa, koska on vielä nuori ja suht terve. Julia suhtautuu Beniin ennakkoluulottomasti hänet kohdattuaan, mutta huomaa myöhemmin kamppailevansa oman rajoittuneisuutensa kanssa.

On hyvä, että asunnottomuudesta kirjoitetaan eri genreissä, ja myös viihteellisessä formaatissa. Mutta en suosittele kirjaa kenellekään, joka haluaa oppia jotain uutta itse ilmiöstä, sillä yleensä hyvin kirjoitettu lehtijuttu tai dokkari pystyy valaisemaan sen eri puolia paremmin kuin viihteellinen romaani, jossa sattuu olemaan asunnoton henkilö.

Teos kuitenkin viihdytti minua ohimennen tänään, vaikka se ei herättänyt uusia ajatuksia siksi, että pääni on täynnä sotajournalismia. Se, että pystyin hetkeksi hyppäämään wieniläiselle puistonpenkille, jossa ei sillä hetkellä keskusteltu sodasta tai pakolaiskriisistä, oli omista lähtökohdistani katsottuna saavutus.

Kuinka päästä oligarkin kotivävyksi?

Teos: Seppo Mustaluoto: Slaavilainen peli (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Toiminnalliset kansainväliset trillerit, joissa liikutaan lyhyessä ajassa useassa maassa mitä kekseliäimmillä välineillä ovat minulle yhtä vaikeita lusittavia kuin James Bond-leffat ja Terminatorit. Kun olen viime vuosina yrittänyt laajentaa tietämystäni Itä-Euroopan maista, olen monesti aloittanut tuon genren kirjoja. Muun muassa nopeasti suosioon nousseen Max Seeckin teokset ovat jääneet minulta autuaasti kesken, vaikka sarja alkoi ihan kiinnostavissa maisemissa Balkanilla. Nyt kokeilin toista vastaavaa sarjaa, Seppo Mustaluodon Janne Norrmanista kertovaa saagaa. Tämäkin on ilmeisen suosittu sarja, sillä sitä on julkaistu jo neljä osaa. Kiinnostuin tästä ainoastaan siksi, että siinä on ukrainalaisia hahmoja, ja se osittain käsittelee maan tilannetta 2010-luvulla.

Janne Norrman on noin kolmikymppinen palkkasoturi, joka on ollut pahoissa paikoissa maailmalla kaukana kotoa. Eräänä baari-iltana Helsingissä hän kohtaa ukrainalaisen kaunottaren, jonka T-paidassa lukee jotain aivotonta kansainvälisellä F**K You-tyylillä. Kaksikko selvästi jakaa saman huumorintajun, ja suhde kuumenee pian kosintaan. Ennen tätä Jannen on kuitenkin tutustuttava morsiamen isään, brittiläisessä kartanossa majailevaan oligarkki-asetehtailija Aleksei Smirnoffiin. Pian mies löytääkin itsensä tulevan appiukon palveluksessa, ja ensimmäinen isompi tehtävä firman turvallisuuspäällikkönä on pelastaa kaapattu Irina. Pelastusretki vie hänet moneen kohteeseen Balkanilla, Kreikkaan, Ukrainaan, ja tilanteen lauettua vielä Laatokan Karjalaan. Kaikki tämä vajaassa 200 sivussa, eli ei ihme, että kulttuuriset havainnot jäävät ohuiksi.

Yritän olla spoilaamatta juonta liikaa, mutta minulla on joitain havaintoja teoksesta suhteutettuna Ukrainan nykytilanteeseen. Uskon, että Mustaluoto tuntee Ukrainan ja Venäjän sotastrategiat kuin omat taskunsa, ja tuntee myös hyvin molemman maan tämän päivän sosiaalista dynamiikkaa arjen tasolla. Sen sijaan kirja on kirjoitettu niille, jotka eivät halua tutustua paikallisiin kulttuureihin, historiaan tai kieliin. Kirjan Janne on sotilas, jota kiinnostavat elämässä enimmäkseen aseet, autot, sotateknologia ja kuumat naiset. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta hän saa adrenaliinikicksinsä tiukoista tilanteista, joissa joku kuolee, melkein kuolee tai joutuu vähintään sairaalaan teho-osastolle. Aika usein tämä henkilö on hän itse.

Ehkä 99% teoksen lukijoista on armeijan käyneitä, konservatiivisesti ajattelevia heteromiehiä, jotka luultavasti tulevat paremmin juttuun sukupuolikonservatiivisten maiden mimmien kuin länsieurooppalaisten kanssa. Toki tämän tarinan Irina tekee gradua Aalto-yliopistoon, ja osoittautuu ohjusteknologian huippuosaajaksi, eli ei ole sugar daddya etsivä tyypillinen itänainen. Pikemminkin hän on miehensä elättäjä. Ehkä suhde osoittautuu kehityskelpoiseksi, muta luin tätä silti suht simppelinä äijätarinana.

Oligarkkeja pesii myös Ukrainassa, ja tuskin heidän tapansa ovat yhtään demokraattisempia kuin Venäjän puolella. Ehkä parhaat havainnot kirjassa tehdään Donbassin alueen ihmisten sekalaisista intresseistä ja lojaliteeteistä. Mutta tässä osassa Itä-Ukrainassa vain käydään kääntymässä, eli teos pohjustaa sarjan tulevia tapahtumia.

Jos haluaisin tietää lisää sotimisesta Donbassissa, minun kuuluisi lukea vielä neljäs osa, Reikäpää, joka keskittyy syvemmin ukrainalaisen todellisuuteen. Mutta ehkä tuota sotimista saa seurata tarpeeksi reaaliajassa tv:n välityksellä.

Romanttisen fiktion saralla kirjasarja toki tuottaa toivoa enemmän kuin dekkarina/trillerinä. Tällaisena narratiivinä voisin jopa arvostaa teosta, eli tykkään siitä mahdollisuudesta, että myös konservatiiviset suomimiehet voivat lukea vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä fantasioistaan.

Sotavanki Irpinistä, päivää

Teos: Arvo Myllymäki: Niin kaukana on ikäväsi maa (Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

Vähemmän tunnettujen Ukraina-aiheisten romaanien metsästys jatkuu. Minulla on edelleen kesken Katja Kallion uusin teos, jonka toinen päähenkilö on ukrainalainen sotavanki. Siinä ja tässä nyt löytämässäni Arvo Myllymäen teoksessa on siis jotain yhteistä, vaikka niiden ajallinen fokus on erilainen.

Emeritusprofessori Myllymäki on Ukrainan saksalaisen sotavangin poika, joten hän tuntee teoksen aiheen omakohtaisesti, mutta tarina on silti fiktiivinen. Siinä kaksikielinen Sjöbergin perhe pitää sukutilaa Pohjanmaan Jepualla, ja ottaa jatkosodan aikana työmieheksi Hans-Peterin, joka on ollut vankileirillä. Tilan emäntä Birgitta on nuori lapseton sotaleski, joka elää yhdessä nuorempien sisarustensa kanssa tilalla. Nuorta rakkautta uhkaa surullinen loppu, mutta onneksi pariskunta onnistuu pakenemaan Ruotsiin miehen todennäköistä karkotusta.

Hans-Peterin asema ukrainansaksalaisena puna-armeijan sotilaana on lähes yhtä hankala kuin Birgitan veljen tausta SS-vapaaehtoisena. Tauno on siis ollut rintamalla Ukrainassa, mutta alkaa sodan päättyessä hävetä tätä jaksoa elämässään. Hans-Peterin vanhemmat taas ovat päässet sodan suvantovaiheessa muuttamaan Saksaan – maahan, joka ei tunnu omalta, mutta jossa on joku tulevaisuus, edes hatara. Ennen kommunistista sosialisointia perheellä on ollut menestynyt puutarhayritys Kiovan lähellä Irpinissä, ja Hans-Peter kunnostautuu myös puutarhurina Pohjanmaalla.

Katselin ennen kirjan lukemista hassuja matkavideoita Ukrainasta, ja Irpin jäi niistä mieleeni Kiovan vauraana esikaupunkina, jossa oli vaikuttavia puistoja (myös koirapuistoja) ja tietysti Hesburger. Vähän tuon tyyppisiä muistoja on myös kirjan Hans-Peterillä kotikonnuistaan, vaikka joutuikin sitten viettämään nuoruutensa sovhoosissa.

Myllymäki on kirjoittanut romaanissa itselleen vaihtoehtoisen historian sillä oletuksella, että hänen isänsä olisi voinut jäädä asumaan länsimaihin. Oikeassa elämässä hän kohtasi isänsä ensi kertaa 1970-luvulla, ja isä oli joutunut Siperiaan jo ennen miehen syntymää. Tässä teoksessa vietetään suht onnellista perhe-elämää Ruotsissa Uumajan seudulla, ja sukuloidaan usein Suomessa. Myös miehen vanhemmat käyvät usein Saksasta kylässä, ja sodan jälkeen syntynyt esikoinen Lars pääsee opiskelemaan Wiesbadeniin.

Osittain teoksen tapahtumat tuntuivat liian arkisilta, ja paikoitellen Myllymäki kertaa historian yleisiä tapahtumia liian opettavaisesti. Mutta opinkin sitten taas uutta Ukrainan etnisistä vähemmistöistä, ja tässäkin käsitellään juutalaiskysymystä sivuteemana. Kirjan nimi on lainaus Elvi Sinervon sota-aikaisesta runosta Natalia, jonka hän kirjoitti vankeudessa Hämeenlinnan naisvankilassa.

En olisi ehkä löytänyt teosta ilman äkillistä kiinnostusta Ukrainan tilanteeseen. Luettavaa maan menneisyydestä ja nykyisyydestä on saatavilla tänne kotisohvalle elektronisesti toimitettuna aika vähän. Tämä teos oli ilahduttava löytö omakohtaisen kokemuspohjan vuoksi. Huomaan, että Myllymäki on kirjoittanut toisenkin teoksen aikuisen miehen ensikohtaamisesta sotavanki-isän kanssa. Saatan lukea senkin, jos löydän sen vielä jostain painotuotteena.

Muuten tarjolla on kotimaisia toimintatrillereitä, ja jokunen holokaustia ja ukrainanjuutalaista diasporaa käsittelevä teos. Ja tietty Anne Applebaumin jättiteos Punainen nälkä, jota olen jo aloittanut pari vuotta sitten ja todennut masentavuudessaan jopa holokaustikirjoja pahemmaksi. Eli ehkä sitten niitä toimintatrillereitä, wait and see…

Uusi kierros koirapuistossa

Teos: Sofi Oksanen: Koirapuisto (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Leena Pöysti

Olen kyllä lukenut Sofi Oksasen Koirapuiston vuonna 2019, mutta siitä raportointi jäi välistä. Ukrainan lähihistoria ei ilmeisesti kiinnostanut minua kolme vuotta sitten tarpeeksi, vaikka teoksen pääteema, sijaissynnytysbisnes tuntui tarpeeksi raflaavalta romaanin aiheeksi. Olen ollut jopa kirjan julkkareissa Tampereella, jossa oli kiinnostava ukrainalainen naislauluyhtye keikalla, ja harvinaisen autenttinen ilmapiiri. Mutta kirjasta jäi ensi lukemalla jotenkin kylmä fiilis, enkä pystynyt eläytymään kunnolla kumpaakaan päähenkilöön.

Teoksen Olenka on Suomessa pysyvästi asuva siivooja, joka on nuorempana tehnyt uraa Kiovassa sijaissynnytysbisneksissä, ja tätä ennen kokeillut mallin uraa Pariisissa. Tarinan nykyisyydessä Olenka pukeutuu omasta mielestään ryysyihin, häpeää kynsiään ja käyttää käytännöllistä reppua merkkilaukkujen sijaan. Vapaa-aikanaan hän viihtyy paikallisen koirapuiston kupeilla, vaikka hänellä ei ole koiraa.

Eräänä päivänä puistoon ilmaantuu nainen Olenkan menneisyydestä, Daria, joka on ollut yksi hänen ”tytöistään”, synnyttäjistä. Daria tietää, että hänen synnyttämänsä lapsi elää Helsingissä leveää elämää Lada Kravets-nimisen leskinaisen luona, jolla on myös koira. Ladan aviomies Viktor on ollut merkittävä mafian keskushenkilö Ukrainassa, ja Olenka on joskus ollut tämän läheinen ystävä.

Olenka kertoo tarinaansa Romkalle, joka oli hänen rakastettunsa ja Viktorin autokuski. Olenkaa ja Romkaa yhdistävät juuret Siperiaan, vaikka Olenkan äiti haluaa unohtaa aasialaiset geeninsä. Romkaa kutsutaan Ukrainassa ”japanilaiseksi”. Olenka taas on kasvanut Tallinnassa, ja siirtynyt Itä-Ukrainaan teininä isän katteettomien bisnesssuunnitelmien vuoksi. Perheen elintaso kutistuu, ja tämän lisäksi he saavat huollettavaksi ison kasan köyhiä sukulaisia. Meininki isän suvun juurilla on pikkurikollisten gopnikien tähdittämää, ja yleistä valuuttaa on unikkokompotti, tuo itäeurooppalaisten huumeiden kotitekoinen kilju.

Teos on todella runsas historiallisine kerroksineen, ja niiden kaikkien ymmärtämiseksi lukijan on täytynyt perehtyä Ukrainan menneisyyteen muutenkin. Minua esimerkiksi kiinnosti tässä juutalaisten kerrostuma, kun olen lähinnä lukenut juutalaistarinoita Ukrainasta. Yhtä kiinnostava toki oli Irkutskin suunnalta tulleiden burjaattien historia. Psykologiseksi trilleriksi teos on runsaan informatiivinen, ja jos vertaan tätä vaikka lukemiini brittisellaisiin, niin tämä kyllä vaatii lukijaltaan enemmän vaivaa. Toki kirjaa voi lukea Helsingin pään tapahtumien tasolla maahanmuuttajasaagana tai feministisenä tarinana hedelmällisyyden kaupallistamisesta, mutta minulle teos avautui enemmän historiallisena romaanina.

Kun tätä sitten luki Ukrainan kriisin eskaloitumisen aikana, eli päivänä, jolloin Putin tunnusti Donetskin ja Luganskin alueet itsenäisinä valtioina, niin varsinkin Olenkan kotikylän tapahtumat avautuivat eri tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla. Varsinkin Olenkan kokema katkeruus Ladaa kohtaan avautui minulle nyt eri tavalla kuin ennen. Lada kun on kirjan hahmoista se, jonka suvussa ei ole koskaan koettu puutetta tai nälkää.

Minulla on jäänyt Oksasen teoksista pari muutakin kesken, mutta nyt olen tyytyväinen itseeni, että pystyin tämän romaanin kautta tarkentamaan ymmärrystäni Itä-Ukrainan alueen lähihistoriasta. Melkein toivon, että Oksanen jatkaisi Ukrainasta kirjoittamista, vaikka tämä saattaa rajata hänen suomalaista lukijakuntaansa jonkin verran.

Metsän suutelun jalosta taidosta

Teos: Chi Zijian: Puolikuu (Aula&co, 2022)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Mitäpä olen tiennyt Kiinan etnisistä vähemmistöistä tähän päivään saakka? Välillä olen lukenut lehtijuttuja uiguureista, ja melkeinpä se on ollut siinä. Eilen eteeni putkahti BookBeatissa Chi Zijianin romaani Puolikuu, joka on julkaistu Kiinassa jo vuonna 2005, ja saa nyt 16 vuoden viiveellä uutta hyllyelämää suomen kielellä. Kustantamo Aula&co:lta on tullut aiemminkin hyviä kiinalaiskirjoja, ja tässä teoksessa viehätti jo kansikuva.

Välillä ohitan nämä kaukaisia heimokansoja kuvaavat teokset samoin kuin ohitan kadulla feissarin, joka kysyy, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista. Olen lukenut monia paimentolaisuudesta, metsästyksestä ja keräilystä kertovia teoksia rehellisesti tunnustettuna pakkopullina. Kaikki niistä ei ole hyvää kirjallisuutta, vaikka aihe muuten voisi kiinnostaa.

Tämä teos on selvästi laatukamaa, sillä jaksoin seurata jopa tarinan alun runsaat metsästyskuvaukset, jotka yleensä pitkästyttävät. Teos siis kertoo koillis-Kiinan evenkikansasta, jotka tunnetaan myös tunguuseina. Tämä siperialaisperäinen heimokansa on nykyään jakautunut Venäjän, Kiinan ja Mongolian alueille, ja Kiinassa heitä on nykyään jäljellä n. 30 000 henkeä. Romaanin kertoja on noin 90-vuotias nainen, joka on valinnut elää synnyinkylässään, vaikka suurin osa heimosta on siirretty asumaan kerrostaloihin läheisiin kaupunkeihin. Tarina alkaa 1920-luvulta naisen lapsuudesta, jolloin suku elää vielä luonnonmukaista elämää. Jo 1930-luvulla alkaa heimon pakkomodernisaatio japanilaisten toimesta, sillä Japani miehittää tuon alueen toisen maailmansodan loppuun saakka. Kylän miehet joutuvat pakosta japanilaisen armeijan koulutusleirille, ja osa pidempään palvelukseen. Maan nimi on Mantsuria, ja sen nukkehallituksen kaatumista odotetaan pitkään.

Muutenkin heimo elää monen kulttuurin ja kielen keskellä, ja venäläisten vaikutus alueella on suurempi kuin kiinalaisten. Myös kertojan suvussa on monia sukulaisia Venäjän puolelta, joista osa harjoittaa ortodoksista uskoa. Heimon oma animismi kuitenkin elää pitkään, ja jossain vaiheessa kylä saa naispuolisen shamaanin kertojan veljen vaimosta. Sukupuoliroolit ovat muutenkin muutoksessa, ja naiset oppivat tekemään kaikkia perinteisiä miesten töitä varsinkin toisen maailmansodan aikana.

Seksuaalisuudesta kirjassa puhutaan välillä poeettisesti ”tuulen huminana”, välillä suorasukaisemmin. Kertojalla ehtii olla kaksi aviomiestä, joista molemmat kuolevat äkillisesti nuorina. Ensimmäisen miehen kuolemaa hän terapioi opettelemalla kalliomaalausten tekoa, ja toiselta mieheltään hän oppii runollista kielenkäyttöä. Volodja ehtii jopa saamaan tunnustusta runoistaan, eli ilmeisesti niitä jopa painetaan.

Verta romaanissa roiskuu enemmän kuin viimeksi lukemassani kotimaisessa teiniviiltelysaagassa, niin ihmisten kuin eläinten, ja kuoleman kanssa tämä kansa on mystisissä väleissä. Kiinnostavaa oli lukea erilaisista shamanistisista menoista, kuten häätansseista ja tuulihautauksesta. Vaatteilla on suuri merkitys kylän naisten elämässä, ja kun kertojan äiti Tamara luopuu rakkaista kesähameistaan, tämä tietää äidin menettäneen järkensä.

Suomalainen lukija varmasti vertaa tämän heimon elämäntapaa saamelaisiin, ja yhtymäkohtia varmasti löytyy runsaasti. Näkökulma teoksessa on vahvasti etnografinen ja kollektiivinen, mutta alkuperäiskansa-aktivismin säikeitä tarinasta ei pahemmin löydy. Kirjailija itse vaikuttaa kuuluvan Kiinan kommunistisen puolueen eliittiin, ja on viime aikoina toiminut enemmän poliitikkona kuin kirjailijana. Mutta kirjan ansioiksi luen sen, että se kertoo enemmän ajoista ennen kommunismia, ja onnistuu tavoittamaan heimon alkuperäistä kielenkäyttöä.

Kiitos Rauno Sainiolle hienosta käännöstyöstä, mikä ei todennäköisesti ole ollut helpoimmasta päästä. Ilman tätä suomennosta tuskin olisin teosta löytänyt, vaikka olen jonkun verran lukenut kiinalaista kirjallisuutta englanniksi.

Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Salakahvittelua utopiayhteisössä

Teos: Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa (Tammi, 1986/2022)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Brasilialainen Penedo on yhteisö, josta olen lukenut jonkun verran vuosien varrella, ja se on mahdollisesti suomalaisten siirtolaisten perustamista utopiayhteisöistä se, jolla on vahvin historiallinen jälki. En ole tietoisesti etsinyt romaaneja näistä yhteisöistä, mutta Pirjo Tuomisen teos on jo kolmas aiheesta lukemani. Mari Mörön romaanissa Hajavalo (2018) seikkailtiin Kanadan Sointulassa 2010-luvulla, ja Katriina Ranteen (2021) romaani Maa kuin veri kertoi Argentiinan Colonia Finlandesan historiasta monen sukupolven tarinan.

Tuominen on kirjoittanut tämän dokumentaarisen romaanin vuonna 1986, ja osa sen teemoista saattaa kiinnostaa lukijoita enemmän nyt kuin julkaisuhetkenä. Nyt ehkä eletään vahvemmin aikaa, jona utopiaan kannustavat maailmanlopun ennustukset purevat osaan kansasta. Teoksen tapahtumat keskittyvät 1920-30-luvuille, mutta kuulen samansuuntaisia sointuja tänään sekalaisen seurakunnan riveistä. Ja rokotekriittisyyttä tässä varsinkin harrastetaan, suunnilleen samoin äänenpainoin kuin nykyään.

Teoksen päähenkilöt ovat olleet reaalimaailman henkilöitä, joista osa on kirjoittanut omat muistelmansa Brasilian-ajasta. Toivo Suni oli jääksiläinen maanviljelijä, ja hänen vaimonsa Laura oli opettaja Viipurista. Pariskunta tapasi vuonna 1918, kun Laura toimi opettajan sijaisena Sunin kotikylässä. Hän jäi sisällissodan aikana mottiin palveluspaikkaansa, ja tuli Sunin tilan väen pelastamaksi. Sunin tilalla huollettiin myös valkoisia sotilaita, ja ennen tropiikkikuumeen pistoa nuori Toivo löysi virtaa elämäänsä haaveilemalla suur-Suomeen hiihtämisestä.

Teos kuvaa avioliittoa, jossa puolisot ovat aidosti eri elementeistä tehdyt. Käytännöllinen vaimo ei haluaisi lähteä suurelle seikkailulle kahden pienen lapsen kanssa, mutta mitäpä tehdä, kun mies on myynyt perintötilansa ja maansa rahoittaakseen hörhöjen hanketta Brasiliassa? Toivosta tulee pian yhteisön perustajan, toisen Toivon, Uusikallion luottomies, ja hän käy jo ennen Brasiliaan lähtöä epäonnistuneella varainhankintareissulla Kanadassa. Monessa suhteessa Toivo on aviomiehenä ”pitelemätön”, eikä liitossa ole mahdollista tehdä yhteisiä suunnitelmia. Laura elää pitkiä jaksoja yksinhuoltajana, ja palaa monta kertaa takaisin Suomeen aloittamaan elämäänsä alusta.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa faktaa, mutta tämä johtuu siitä, että olen jo lukenut nämä taustoitukset muualta. Yhteisön raha-asioita käsitellään myös perusteellisesti, mikä oli jo asteen kiinnostavampaa myös nykyajan perspektiivistä. Hyvin harvoin innostun romaania lukiessani henkilöiden taloudenhoidosta, mutta tässä sitä kuvattiin vetävästi. Mikäpä sai ihmisiä sijoittamaan Penedon hankkeeseen, jonka perustukset olivat varsin hatarat?

Penedoon päätyi monen kerroksen väkeä sekalaisia motiivein, eikä yhteisön ideologinen tausta ollut kaikille täysin kirkastunut. Uusikallion harjoittama puritanistinen elämäntapa ei ollut kaikille yhteisön asukkaille lähdön motiivi, eikä moni pystynyt siihen muutenkaan sopeutumaan. Itketti ja nauratti lukea yhteisön jäsenten salakahvitteluista, pullan ja kakkujen tankkaamisesta ja ruokaan kanavoituneesta koti-ikävästä. Eipä siis ole ihme, että Penedossa palvelee nykyään kahvila Korvapuusti.

Puolet teoksen tapahtumista sijoittuu Suomeen, sillä Sunin perhe päätyi seilaamaan uskollisesti kahden mantereen väliä isän ja äidin mielipide-erojen vuoksi. Pystyin samastumaan molempaan henkilöön olematta kummankaan puolella vahvasti.

Olen lukenut tuotteliaalta Tuomiselta useamman teoksen, joista kaikki eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Nyt voin mainita tämän ja Alaskaan sijoittuvan Villit vedet suosikeikseni hänen tuotannostaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Haasteita haisaapasvyöhykkeellä

Teos: Tommi Liimatta: Hautajaiskengät (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Turkka Mastomäki

Arno on 35-vuotias ikuinen humanistiopiskelija, joka asuu nykyään Helsingissä vaimon ja taaperon kanssa. Hänen äidinpuoleinen sukunsa on Kainuusta, maalta Kajaanin kupeesta, ja Arno on näihin kotiseutuihin enemmän kiintynyt kuin äitinsä. Hänet on lapsena ja nuorena aina lähetetty suvun pariin kesän viettoon, ja tätä perinnettä hän on jatkanut aikuisena omatoimisesti lähes joka vuosi.

Arnon tärkein sukulainen on Risto-eno, jonka kanssa hänellä on tapana käydä kosteilla metsä- ja kalaretkillä maailmaa parantamassa. Suvun miesten suhde alkoholiin on krooninen, mutta Riston juoppous on paremmin säännösteltyä kuin Toukon, toisen enon. Riston elämää tahdittavat pitkät työttömyyskaudet, jotka eivät kuitenkaan enää vaikuta miehen identiteettiin. Yli viisikymppisenä hän on kohtaloonsa alistunut, mutta löytää elämään iloa luonnosta ja autojen diilaamisesta.

Arno tekee leikkimielisesti ”tutkimusta” äidinpuolisen miespuolisten sukulaisten taipumuksista verrattuna isänpuolisiin. Vakavammalla tasolla häntä harmittaa, kun Riston kanssa ei voi keskustella gradun tekemisen vaikeuksista edes kännissä. Risto on täysin itseriittoinen puheenaiheidensa suhteen, eli hän sulkee ulkopuolelle ne maailmat, joita hän ei ymmärrä. Toisaalta suvussa on aina harrastettu lukemista, mutta ei ole ajateltu, että lukeminen voisi johtaa elämänmuutokseen, saati muuttoon pois kotiseudulta.

Kainuulaiseen maskuliinisuuteen kuluu olennaisena osana liian lukeneisuuden ylenkatse, vaikka miehet saattavat kodeissaan lukea korkealentoistakin proosaa. Tämä on vyöhyke, jonne intersektionaalinen feminismi ei taida tehdä aluevalloitusta muutamaan sukupolveen. Toisaalta teos ei keskity sukupuolten väliseen työnjakoon. Teoksen naiset pärjäävät miehiä paremmin työelämässä, mutta kotona maailma pysyy järjestyksessään, jos mies saa käydä salapullolla halkopinon välissä. Itse olen todistanut tätä katoavaa kansanperinnettä viimeksi 1970-luvulla, mutta omat juureni ovatkin etelämmässä.

Olen muistaakseni tankannut Liimatan kirjoista Autarktista ymmärtämättä siitä paljoa, ja tältäkin kirjalta odotin alkoholinhuuruista epätoivoa. Mutta koin kirjan ilmapiirin valoisammaksi kuin Autarktiksessa, ja onnistuin viettämään Lukurauhan päivän sujuvasti teoksen parissa.

Kenkien teema leikkaa läpi tämän monipolvisen matkakertomuksen. Arno kokee kumisaapasvyöhykkeen alkavan Pieksämäeltä, sen jälkeen kukaan ei katso kieroon kumppareita matkakenkinä. Lievästi polvivammaisen Arnon kengät kuluvat epäsymmetrisesti, ja vammakin on hankittu Kainuun-reissulta palattua, junan portaissa kännissä teloen. Kunnollisia nahkakenkiä Kainuussa käytetään vain hautajaisissa, ja lopulta tässä matkataan molempien viinaan marinoituneen enojen hautaanpanijaisiin. Suvussa Eine-mummo elää läpi poikiensa hautajaiset ymmärtämättä tapahtunutta.

Muistelin kirjaa lukiessa Petri Tammisen varsinaissuomalaista veijaritarinaa Enon opetukset, jossa tosin liikuttiin laajemmalla reviirillä ja oli erilainen rakenteeltaan. Tässä teoksessa enon elämäntarinaa kuoritaan auki kerros kerrokselta kuin väkeväkatkuista sipulia, ja saadaan aikaan komea, omaperäinen muotokuva. Se on kuin talo, jota aletaan rakentaa tuhkakuppien sijaintien ympärille. Toisaalta sama mies taipuu käymään ainoana miehenä mielenterveysyhdistyksen keskustelupiirissä.

Erityisen tyytyväinen olin teoksen murrepuheratkaisuun. Se oli runsasta, mutta rajoittui dialogin tasolle. Kirjassa puhuttu Kainuun murre oli minulle hyvinkin tuttua, enkä osannut erottaa sitä pohjoissavolaisesta tai – karjalaisesta. Murrerajojen tunnistaminen noilla huudeilla on taitolaji, mutta kuulin Risto-enon sutkautuksissa enemmän savon kuin karjalan potkua. Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki onnistui tehtävässään erinomaisesti, ja koin, että kirjan kuunteleminen oli tällä kertaa vaikuttavampi kokemus kuin tekstin lukeminen olisi ollut.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.