Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s