Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Taalainhevosen ja bongorummun välissä

Teos: Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (LIKE, 2022)

Suomennos: Sirje Niitepold

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Amanda, Sofia ja Caroline ovat tukholmalaiset ystävykset, jotka pyörivät kaupungin nuorten menestyjien sisäsiittoisissa piireissä. Amanda ja Sofia ovat muuttaneet kaupunkiin Sundsvallista, kun taas Caroline on paljasjalkainen kaupunkilainen, ja selkeästi syntynyt kultalusikka suussa. Hän on suosittu somevaikuttaja, joka inspiroi kymmeniätuhansia itseään nuorempia naisia Instagramissa kohti ”terveellisempää” elämää.

Amanda taas on paatunut bilehile, jonka rehvakas elämäntapa ei ole kokonaisuudessaan Instagram-kelpoinen. Valitettavasti hän joutuu elättämään itseään mainos/PR-alan toimistossa, mutta painopiste elämässä on selvästi vapaa-ajassa ja pään mielikuvituksellisessa sekoittamisessa.

Sofia on naisista selkeästi eniten fokusoitunut, mutta somalitaustaisena lakinaisena häntä vaivaa monenmuotoinen ylisuoriutuminen. Tukholman bileissä hänkin on alkanut juoda alkoholia, mutta tämäkään ei selvästi miellytä kaikkia. Sofia joutuu jatkuvasti puolustelemaan elämänsä valintoja, ja hyvin harva on halukas tutustumaan häneen yksilönä, ei pelkästään kulttuurinsa edustajana. Hän on jumissa taalainhevosen ja bongorummun välissä, eivätkä ystävien juhlat välttämättä luo elämään sitä kaivattua henkireikää.

Kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen juhannusjuhlia Tukholman saaristossa Carolinen suvun mökillä. Emäntänä Caroline on pikkumainen täydellisyyden tavoittelija, joka on suunnitellut päässään jokaisen ”huolettoman” kuvakulman. Lukija osaa odottaa painajaista mökkilaiturin päässä, mutta ”Helan går” jatkaa soimista äänentoistojärjestelmässä maailman tappiin saakka.

Kirjan naisilla on miesystäviä, mutta he jäävät saagassa melkein lehdelle soittamaan. Seurusteluhuolet eivät ole kolmikon elämän keskiössä, vaan he tuntuvat tilittävän enemmän äideistään ja keskinäisistä väleistään. Ystävyys kolmikon välillä ei ole sielunkumppanuutta, vaan he ovat jakaneet yhteisiä kokemuksia, ja tarvinneet apua käytännön asioissa. Mukaan mahtuu myös juonittelua ja valheita, ja varsinkin Carolinen sapenkatkuiset tilitykset Sofian tulevasta New Yorkin komennuksesta pohjustivat eeppistä catfightia.

Kirjassa käytetään paljon ”nuorisolaista” englannin ja ruotsin sekoitusta, mikä antoi joskus syvällisistäkin pohdinnoista tyhjäpäisen vaikutelman. Toisaalta Osman tekee teräviä havaintoja lidingöläisen i:n käytöstä, ja pohtii kieleen liittyviä yhteiskuntaluokka-asemia. Sara ei voi puhua somalia äitinsä kanssa puhelimessa edes ns. parhaiden ystäviensä läsnäollessa, vaan somalin kielen käyttö on hänelle jotain piinallisen yksityistä.

Rehellisesti sanottuna en rakastunut tähän kirjaan, vaikka siinä kritisoitiin vahvasti tätä korkeasti koulutettujen nuorten aikuisten muodostamaa ”kuplaa”, ja sen piilevästi itsetuhoisia elämäntapoja. Ehkä sen ongelma piili siinä, ettei kirjailija tuntunut osaavan valita, kirjoittaako viihdettä vaiko vakavampaa yhteiskunnallista proosaa. Moni nuorempi nykykirjailija osaa taitavasti sekoittaa nämä genret keskenään, mutta tästä jäi jotenkin väkinäinen tunnelma. Tyylillisesti teoksessa on jotain yhteistä esimerkiksi Sally Rooneyn kirjojen kanssa, mutta Rooneyn hahmot ovat himpun verran älyllisempiä. Vertailukohta on myös epäreilu siksi, että annan usein ylimääräisiä sympatiapisteitä kaikelle kirjallisuudelle, joka tulee Irlannista.

Kirjassa tapahtuu karmeuksia, ja siinä yritetään purkaa monia etuoikeuksia. Se käsittelee rasismia piilevässä ja näkyvämmässä muidossa, ja on selkeästi ”hyvän” puolella. Mutta tästä huolimatta en oikein päässyt päähenkilöiden ihon alle. Varsinkin tuo somevaikuttajan elämäntilanteen esittely tuntui varsin kulahtaneelta.

Jään odottamaan muita arvioita kirjasta, sillä tiedostan oman näkökulmani rajallisuuden. Jollekin päähenkilöiden ikätoverille, tai maahanmuuttotaustaiselle lukijalle teos voi olla aivan toisen kaliiberin hitti.

Miehistä, joilla on paljon menetettävää

Simon Häggström: He juoksivat pakoon (HarperCollins Nordic, 2022)

Suomennos: Hanna Arvonen

Natalia Volotkova on venäläistaustainen poliisi kansallisessa operaatioyksikkö NOA:ssa, ihmiskaupan vastaisessa tiimissä. Hän on syntynyt Pietarissa ja tullut perheensä kanssa Ruotsiin kouluikäisenä. Lojaalisuuskonflikti kahden maan välillä on viime aikoina vaivannut Natalia, joka kokee Ruotsin poliisivoimat naiiveiksi ja tehottomiksi. Välillä hän pohtii muuttavansa takaisin äiti-Venäjälle, jossa miliisi toimii järeämmin asein, mutta kirja onkin selvästi kirjoitettu eri maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Tartuin kirjassa ensimmäisenä tähän venäläiseen poliisihenkilöön, sillä hänen kauttaan teoksen teema tuntui ajankohtaisemmalta. Toki sen pääteema, ihmiskauppa ja prostituutio (ja Ruotsin lainsäädäntö, joka kriminalisoi seksin oston) on edelleen ajankohtainen, mutta kahden vuoden koronakriisi on luultavasti muuttanut sen muotoja.

Teos perustuu Simon Häggströmin omiin havaintoihin aiemmassa työssään Tukholman poliisissa, mutta on silti määritelmällisesti fiktiota. Luomaansa saagaa hyväosaisten perheenisien pedofiliaringistä hän vertaa karmeudessaan Knutbyn seurakunnan murhatapauksiin, eli kirjan fiktiivinen keissi on medialle suurempi lottovoitto kuin Knutbyn kultin käsittely. Satuin myös lukemaan tuoreen teoksen Knutbyn kultista, mutten ole vielä jaksanut blogata siitä.

Tässä teoksessa seurataan teini-ikäisiä Malvinaa ja Jenniferiä, jotka karkaavat nuorisokodista Sundsvallista ja päätyvät myymään itseään Tukholmassa henkiensä pitimiksi. Samaan aikaan lukiolainen Molly päätyy itsemurhaan jouduttuaan himokkaan herraseurueen raiskaamaksi tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Molly ei kestä tapauksen jälkimaininkeja, varsinkaan ringin johtajaa, joka uhkailee tätä kuvaamallaan videolla aktista. Sosiaalisen median roolia seksin myynti-ja ostoprosesseissa kirja kuvaa tarkasti ja karmivasti.

Tämä on graafinen kuvaus seksikaupan arjesta, suttuisista kohtaamisista, joissa palvellaan miehiä eri tuloluokista. Osa tyytyy pikaisiin panoihin autojensa takapenkillä, osa toteuttaa pinttyneitä fantasioistaan hotellihuoneissa, ja osalla on varaa järjestää orgioita salaisissa, syrjäisissä kohteissa. Tarjolla on myös apua niille, jotka haluavat eroon seksuaaliriippuvuudestaan, mutta avun piiriin pääsy tuntuu liian hankalalta.

Häggströmin tyyli on omaan makuuni hieman liian realistista, mutta teos on samalla todellinen page-turner. Tällä kertaa luin kirjan paperisena, mutta se näyttää löytyvän myös äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Lineaarisen juonen ja tiiviin aika-akselin vuoksi selvisin alle 400 sivusta vuorokaudessa. Teoksessa ei ole liikaa henkilöitä, ja kuvattu tutkinta on toteutukseltaan aika simppeli. Huomio kirjassa on vahvasti nuorissa itsessään, ja sen painoarvo on vahvasti yhteiskunnallinen. Kuinka on mahdollista, että näennäisen hyvinvoivassa Ruotsissa alaikäisiä tyttöjä kaupataan ja esineellistetään tällä tavalla?

Monissa ruotsalaisissa dekkareissa on kuvattu kansainvälistä ihmiskauppaa, ja naisia, jotka päätyvät hylättyihin rivitaloihin ja parakkeihin Ruotsin syrjäseuduille rasvaisten setämiesten pantaviksi. Tässäkin teoksessa pyörii rasvaisia ja yksinäisiä Bengtejä, ja muuta boomereita, joilla on käppä-äijien nimet, mutta seksiringin jäsenet ovat nuorempia ja menestyneempiä, ja moni heistä perheellisiä. He ovat niitä miehiä, joilla on paljon menetettävää, mutta eivät silti jaksa välittää liikaa omasta maineestaan tai kunniastaan.

Lämmin kiitos HarperCollins Nordicille kirjan arviokappaleesta. Häggströmiä ei vielä tunneta Suomessa laajalti, mutta Ruotsissa hän on julkaissut dekkareiden lisäksi myös tietokirjoja ihmiskaupasta. Tätä teosta suosittelen varsinkin perinteisten poliisivetoisten dekkareiden ystäville. Tässä ei fiilistellä, shoppailla eikä viihdytä hipstereiden suosimissa cocktailbaareissa. Toistaiseksi poliiseillakaan ei ollut merkittävää sutinaa keskenään.

Taaperon oikeudesta trendikenkiin

Teos: Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Jaakko Loukkola

Ossi Nymanin kolmas romaani saapui luokseni sopivaan saumaan tänä viikonloppuna, kun niin harva saatavilla oleva romaani jaksaa kiinnostaa. Huomaan myös, etten ole arvioinut hänen toista romaaniaan, vaikka luin sen vuonna 2020. Ehkä koin, ettei minulla ollut sen aihepiiristä mitään omaperäistä sanottavaa, kuten esikoisromaanista Röyhkeys, joka oli minulle avartava kokemus.

Häpeärauha viittaa historiallisella tasolla Saksan tilanteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta romaanin universumissa termi kuvaa päähenkilön elämäntilannetta alussa kahden naisen loukossa, ja myöhemmin tuoreena isänä helsinkiläisessä uusperheestä. Kertoja on ollut naimisissa Riikan kanssa, mutta rakastunut liiton aikana Hannaan. Naiset kuuluvat samaan ystäväpiiriin, ja tätä parisuhdesotkua vatvovat kolmikon selkien takana monet ystävät ja tuttavat.

Teos tuntuu vahvasti autofiktiiviseltä, sillä sen kertoja on neljääkymppiä lähestyvä kirjailijamies, joka on muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten. Mies on elänyt yhteiskunnan syrjässä koko aikuisikänsä esikoisromaanin julkaisuun saakka. Tämän jälkeen hänelle on järjestynyt apurahoja, mutta palkkatöissä hän ei ole ollut kuin kerran, ja sekin oli palkkatukipaikka. Tunnustettu taiteilijuus on vaikuttanut miehen itsetuntoon positiivisesti, mutta edelleen hänellä on vieraantumisen kokemuksia pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Kirjassa remontoidaan omakotitaloa, jossa on sisäilmaongelmia, käydään parisuhdeterapiassa ja kokeillaan poliittista vaikuttamista Feministipuolueessa. Kertojan on vaikea sitoutua puolisonsa taloprojektiin, koska hänen maailmankuvaansa ei sovi niin suuren omaisuuden hankkiminen. Maununmetsän rauhallinen omakotialue on täydellinen pikkulapsiarkeen, mutta kotoutuminen sinne ei ole helppoa. Siellä eletään kuplassa, jossa taaperoille saatetaan ostaa Minna Parikan kenkiä, eikä lasten synttäreillä kuulu todellakaan tarjoilla Carnival-keksejä.

Teos on melko arkinen, ja sitä voisi luonnehtia urbaaniksi man litiksi. Nyman kiinnittää paljon huomiota omiin muuttuviin kulutustottumuksiinsa, jotka apurahat mahdollistavat. Myös lähipiirin tiedostavaa elämäntapaa ruoditaan lempeällä huumorilla. Lappilainen työväenluokkaisuus voi olla näissä piireissä myös salainen voimavara, vaikka kaikki eivät sitä sellaiseksi mielläkään.

Pidin kirjassa eniten isyyden kuvauksesta, kun tässä yritetään vakavasti luoda turvallisen vanhemmuuden mallia, joka ei ole riippuvainen työmarkkinastatuksesta. Vaikka romaanin kertojalla on tuulista parisuhderintamalla, ainakaan isyys ei ole projekti, josta hän voisi irtisanoutua. Teoksessa vietetään todellista laatuaikaa kahdestaan vauvan ja taaperon kanssa urbaanissa sykkeessä, eikä tässä vanhemmuuden tarvitse keskittyä vain leikkipuistoihin tai taaperoiden sirkuskouluun. Nyman kritisoi myös sitä soveltavan taiteen konseptia, jossa taiteilijan rooli olisi tuottaa keskiluokkaisille perheille sisäsiistejä, ylihinnoiteltuja workshoppeja. Tällainen kun usein vain kärjistää lapsiperheiden eriarvoistumista.

Saatan lukea kirjaa uudestaan vielä sen sisältämän taidekritiikin näkökulmasta. Nyt keskityin enemmän teoksen yksityisempään narratiiviin, joka oli sinänsä varsin ansiokasta.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.

Työväenkuppiloiden valioliigassa

Teos: Michael Ondaatje: Leijonan puvussa (Otava, 1996)

Suomennos: Juhani Lindholm

Löysin kirjaston kierrätyshyllystä tämän kirjahelmen, jonka olen lukenut englanniksi 00-luvulla, mutten muistanut siitä yksityiskohtia. Kaikki kolme lukemaani Michael Ondaatjen teosta ovat olleet upeita, ja The English Patient kuuluu lempileffoihini. Mutta sitä en muistanut, että tämän kirjan pari hahmoa jatkaa seikkailujaan Englantilaisessa potilaassa.

Patrick Lewis on Ontarion maaseudulla kasvanut nuori mies, joka saapuu Toronton kaupunkiin vuonna 1930, kun maata alkaa kurittaa talouslama. Sekatyöläisen poikana hän on tottunut elämän jatkuvaan epävarmuuteen, mutta hän onnistuu saamaan töitä kaupungin rakennustyömailta dynamiittimiehenä. Lähes kaikki Patrickin uudet ystävät kaupungissa ovat ensimmäisen polven maahanmuuttajia, ja aika moni myös kiivaita sosialisteja. Kirjassa on jälkiä myös suomalaisista, vaikka päähenkilöiden galleriaan he eivät mahdu. Patrickin ottotyttären Hanan isä on suomalainen sosialisti, mutta tämä ehti kuolla ennen tytön syntymää. Sama Hana päätyy sitten aikuisena sairaanhoitajaksi Italiaan, ja Juliette Binochen tähdittämäksi.

Teoksen romanssirintama on omaperäinen, mutta Patrick on kovan onnen mies vähän joka elämän saralla. Ensiksi Patrick rakastuu Claraan, joka on näyttelijä ja erään kadonneen miljonäärin rakastaja. Miljonääri piileskelee Claraan kanssa Patrickin kotikaupungissa, ja mustasukkaisuuskohtauksessa Patrick menettää toisen silmänsä näön. Claraa etsiessä hän törmää tämän parhaaseen ystävään Aliceen, ja alkaa elää tiiviisti tämän ja Hana-tyttären rinnalla. Alice työskentelee monissa maahanmuuttajateattereissa ja osallistuu aktiivisesti työväestön järjestämiin mielenilmauksiin. Patrick itse on enemmän kirjojen parissa viihtyvä introvertti, mutta Alicen kautta hän ajautuu poliittisiin piireihin.

Caravaggio on eeppinen italialainen ammattirikollinen, joka vetää myös Patrickin hämärähommiin. Kaksikko joutuu yhdessä linnaan, ja tämän keikan aikana Alice kuolee Torontossa. Linnasta palatessaan Patrick alkaa Hanan huoltajaksi, vaikka tyttö on jo oppinut pärjäämään omillaan.

Pidän romaanissa eniten eri kansallisuuksien kuppiloiden kuvauksesta, sillä tämän päivän Torontossa löytyy edelleen näitä 20-30-luvuilla perustettuja ”greasy spooneja”. Elin itse itäeurooppalaisvyöhykkeellä, jossa oli ukrainalaisia leipomoita ja puolalaisia baareja. Tässä kirjassa vietetään paljon aikaa makedonialaisten kuppiloissa. Monikulttuurisuus on vielä tässä vaiheessa pitkälti eurooppalaisten valkoisten toisiinsa sekaantumista. Patrick itse on melko historiaton hahmo, mutta mahdollisesti hänellä on irlantilaista alkuperää. Hänen isänsä ei kerro juttuja vanhempien kotimaasta, ja isän kuoltua kaivosonnettomuudessa hän jää täysin yksin maailmaan.

Kirjassa eri maahanmuuttajilla on erilaisia strategioita kielen oppimiseen. Maaseudulla aikuiset miehet käyvät koulua lasten rinnalla oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi. Torontossa kielikouluina toimivat elokuvateatterit, joissa varsinkin perheettömät viettävät kaiken vapaa-aikansa. Ja joka toisella nurkalla on suomalainen työväentalo.

Ihailen Ondaatjen kerronnan kykyä, sillä hän onnistuu saamaan tähän tiiviiseen romaaniin monen eri ammattikunnan ja teollisuuden alan historiaa, Toronton kaupunkikehityksen kaarta ja usean maahanmuuttajayhteisön vaiheita. Teos kesti hyvin toisenkin lukukerran, ja erityisesti ilahduin, kun tällä kertaa tajusin noiden kahden hahmon yhteyden Englantilaiseen potilaaseen.

Kuumailmapallolla kuolemaan

Teos: Bea Uusma: Naparetki (LIKE, 2013)

Suomennos: Petri Stenman

Äänikirjan lukija: Anna Kuusma

Alkuvuodesta minulla oli menossa kunnollinen spurtti korkeiden paikkojen tarinoissa ja naparetkikirjallisuudessa. Kävin läpi lähes kaiken aiheesta löytämäni BookBeatissa, mutta Bea Uusman Naparetkeä en jaksanut lähestyä ruotsin kielellä. Onneksi teos löytyi nyt suomennettuna äänikirjana, alkuperäisteos on vuodelta 2013. Kyseessä on selkeä oman genrensä klassikko, jonka näkökulma ei vanhene muutamassa vuodessa.

Tämä on erikoinen tarina naisesta, joka sai pakkomielteen 1800-luvun lopun ruotsalaisesta retkikunnasta, joka katosi Huippuvuorilla kaukaiselle Valkosaarelle, jonne kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut mennä. Bea oli ollut tietoinen tästä tarinasta jo lapsena, sillä se kuuluu ruotsalaiseen koulusivistykseen, mutta innostui aiheesta eräänä iltana, kun löysi siitä kirjan tylsissä juhlissa.

Kun Bea alkoi tutkia tapausta, hänellä oli 35 teosta seuranaan, joissa esiteltiin eri teorioita miesten kuoleman syistä. Hän tutki aihetta 15 vuoden ajan, ja päätyi lukemaan lääkäriksi pitkälti pakkomielteensä vuoksi, sillä ilman näitä opintoja retkeilijöiden kuolinsyytutkimus ei olisi edennyt.

Vuonna 1897 kadonneet miehet, Salomon August Andree, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel lähestyivät Valkosaarta kuumailmapallolla, ja perustivat leirin sinne alkusyksystä ennen syvän kaamoksen alkua. Miesten kohtalo jäi Ruotsin kansalle mysteeriksi vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi retkikunta löysi ruumiit ja leirin jäänteet. Miehet eivät olleet kuolleet samanaikaisesti, ja jäänteiden perusteella pystyi kehittämään eri teorioita kuoleman syistä.

Tarinaan liittyy paljon romantiikkaa, ja varsinkin seurueen kuopuksen, Nilsin, rakkaustarina Anna-nimisen kotiopettajattaren kanssa siirtyi jälkipolville. Nils kirjoitti hellistä tunteistaan päiväkirjaan, ja oli lähettänyt Annalle kirjeitä matkansa varrelta, viimeiseksi Longyearbyn kylästä, jossa posti vielä operoi. Tuo eeppinen pikkukaupunki oli myös Bea Uusman naparetkien lähtöpiste, eli hän kirjaa kirjoittaessaan pyrki sinnikkäästi Valkosaarelle, ja lopulta pääsikin sinne pariksi tunniksi.

Tämä on teknisiä yksityiskohtia pursuava tietokirja, jonka patologinen tarkkuus ylitti oman ymmärrykseni. Moni dekkari kalpenee Uusman väsymätömälle kerronnalle, eikä dekkareita yleensä kirjoiteta näin omistautuneesti. Mutta mahtui kirjaan myös huumoria, eli ainakin itseäni nauratti se, että Uusma kävi hakemassa palan Salomon Andreen reisiluuta lähi-ICA:n pakettipisteestä. Postin kulku oli tässä välillä todella menettänyt aiempaa juhlallisuuttaan.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jääkarhun lihan syöminen, ja siinä pesivät trikiinit, jotka voivat olla kuolemaksi arkisissa oloissa. Miesten päiväkirjoissa kerrottiin myös leväkeiton särpimisestä ennen jäiden tuloa. Kulinaristisesta näkökulmasta teos haastaa lukijoitaan, ja se antaa hyvän vertailukohdan ääriolojen retkeilyn historiaan muutenkin.

Uusman kirjoittamisen metodilla tuskin rikastuu, mutta uskon, että tällä kirjalla tulee olemaan faneja vielä pitkään. Ehkä kirja saa lukijansa myös taistelemaan napajäätiköiden säilyvyyden puolesta tavalla tai toisella. En tiedä, helpottaako teos ilmastoahdistusta, mutta se tarjoaa historiallisia kerroksia naparetkeilyn ilmiön ymmärtämiseen.

Juonittelua norjalaisella kesämökillä

Teos: Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus, 2022)

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ida ja Marthe ovat nelikymppiset norjalaissisarukset, jotka kokoontuvat eräänä kesäisenä viikonloppuna viettämään heidän äitinsä 65-vuotisjuhlia suvun mökille meren rannalle. Idalla on tapana käydä mökillä vain kerran kesässä, kun taas Marthe viihtyy siellä perheineen enemmän kuin hyvin. Pinnan alla kytee riitoja hankinnoista ja remonteista, mutta toistaiseksi he ovat onnistuneet pysymään kohtuullisissa väleissä. Vuosi vuodelta siskon perheonni alkaa kuitenkin kalvaa perheetöntä Idaa entistä enemmän, mutta ei hän usko edes haluavansa ympärilleen Weberin grillejä ja tila-autoja.

Ida on kuitenkin käynyt jäädyttämässä munasolujaan klinikalla Göteborgissa, mutta hän ei ole valmis kantamaan vanhemmuuden taakkaa yksin. Toivo sopivan isäehdokkaan löytymisestä alkaa olla jo kortilla, sillä viinipöhnäinen viestittely varattujen ex-hoitojen kanssa ei edistä perheen perustamisprojektia piirunkaan vertaa. Tähän pattitilanteeseen tulee vielä uutinen siskon toisesta raskaudesta, ja ehdotus mökkiosuuden myymisestä siskon perheelle. Ida kokee, että hänen selkänsä takana juonitellaan jatkuvasti, ja hän kokee kipeää ulkopuolisuutta sukunsa helmassa.

Tämä on realistinen miniromaani, joka sopisi varmasti parhaiten juuri mökkilukemistoksi jollekulle, joka elää kiihkeitä ruuhkavuosiaan eikä ehdi lukea kuin yhden kirjan kesässä. Lähes kaikki kirjassa mainitut elementit on löydettävissä myös suomalaisilta sukumökeiltä, vaikka meillä ei ehkä syödä urakalla katkarapuja. On remontointia, grillaamista, veneilyä, viininjuontia ja kalastusta. Mutta loppujen lopuksi minulle jäi epäselväksi, mikä romaanin ”pointti” oli.

En ole lukenut paljoa norjalaista chicklitiä. Lukemistoni tuosta maasta ovat rajoituneet melko vakavaan nykyproosaan ja dekkareihin. Jos vertaan tätä 80 sivun mittaista tunnelmapalaa vaikka Vigdis Hjorthin teoksiin (joissa myös riidellään mökkien perintöosuuksista, mutta paljon järeämmillä aseilla), se jää taistelemaan paikastaan auringossa eri genressä ja kategoriassa.

Koska kirjan kuuntelukokemus oli kuitenkin saumaton ja pysyin hyvin juonessa mukana, en kadu sitä, että annoin ajastani tarinalle pari tuntia. Se ei muuttanut elämässäni mitään, eikä johtanut uusiin oivalluksiin, mutta antaisin kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden, jos hän kirjoittaisi jostain muusta aiheesta.

Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.