Kuumailmapallolla kuolemaan

Teos: Bea Uusma: Naparetki (LIKE, 2013)

Suomennos: Petri Stenman

Äänikirjan lukija: Anna Kuusma

Alkuvuodesta minulla oli menossa kunnollinen spurtti korkeiden paikkojen tarinoissa ja naparetkikirjallisuudessa. Kävin läpi lähes kaiken aiheesta löytämäni BookBeatissa, mutta Bea Uusman Naparetkeä en jaksanut lähestyä ruotsin kielellä. Onneksi teos löytyi nyt suomennettuna äänikirjana, alkuperäisteos on vuodelta 2013. Kyseessä on selkeä oman genrensä klassikko, jonka näkökulma ei vanhene muutamassa vuodessa.

Tämä on erikoinen tarina naisesta, joka sai pakkomielteen 1800-luvun lopun ruotsalaisesta retkikunnasta, joka katosi Huippuvuorilla kaukaiselle Valkosaarelle, jonne kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut mennä. Bea oli ollut tietoinen tästä tarinasta jo lapsena, sillä se kuuluu ruotsalaiseen koulusivistykseen, mutta innostui aiheesta eräänä iltana, kun löysi siitä kirjan tylsissä juhlissa.

Kun Bea alkoi tutkia tapausta, hänellä oli 35 teosta seuranaan, joissa esiteltiin eri teorioita miesten kuoleman syistä. Hän tutki aihetta 15 vuoden ajan, ja päätyi lukemaan lääkäriksi pitkälti pakkomielteensä vuoksi, sillä ilman näitä opintoja retkeilijöiden kuolinsyytutkimus ei olisi edennyt.

Vuonna 1897 kadonneet miehet, Salomon August Andree, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel lähestyivät Valkosaarta kuumailmapallolla, ja perustivat leirin sinne alkusyksystä ennen syvän kaamoksen alkua. Miesten kohtalo jäi Ruotsin kansalle mysteeriksi vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi retkikunta löysi ruumiit ja leirin jäänteet. Miehet eivät olleet kuolleet samanaikaisesti, ja jäänteiden perusteella pystyi kehittämään eri teorioita kuoleman syistä.

Tarinaan liittyy paljon romantiikkaa, ja varsinkin seurueen kuopuksen, Nilsin, rakkaustarina Anna-nimisen kotiopettajattaren kanssa siirtyi jälkipolville. Nils kirjoitti hellistä tunteistaan päiväkirjaan, ja oli lähettänyt Annalle kirjeitä matkansa varrelta, viimeiseksi Longyearbyn kylästä, jossa posti vielä operoi. Tuo eeppinen pikkukaupunki oli myös Bea Uusman naparetkien lähtöpiste, eli hän kirjaa kirjoittaessaan pyrki sinnikkäästi Valkosaarelle, ja lopulta pääsikin sinne pariksi tunniksi.

Tämä on teknisiä yksityiskohtia pursuava tietokirja, jonka patologinen tarkkuus ylitti oman ymmärrykseni. Moni dekkari kalpenee Uusman väsymätömälle kerronnalle, eikä dekkareita yleensä kirjoiteta näin omistautuneesti. Mutta mahtui kirjaan myös huumoria, eli ainakin itseäni nauratti se, että Uusma kävi hakemassa palan Salomon Andreen reisiluuta lähi-ICA:n pakettipisteestä. Postin kulku oli tässä välillä todella menettänyt aiempaa juhlallisuuttaan.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jääkarhun lihan syöminen, ja siinä pesivät trikiinit, jotka voivat olla kuolemaksi arkisissa oloissa. Miesten päiväkirjoissa kerrottiin myös leväkeiton särpimisestä ennen jäiden tuloa. Kulinaristisesta näkökulmasta teos haastaa lukijoitaan, ja se antaa hyvän vertailukohdan ääriolojen retkeilyn historiaan muutenkin.

Uusman kirjoittamisen metodilla tuskin rikastuu, mutta uskon, että tällä kirjalla tulee olemaan faneja vielä pitkään. Ehkä kirja saa lukijansa myös taistelemaan napajäätiköiden säilyvyyden puolesta tavalla tai toisella. En tiedä, helpottaako teos ilmastoahdistusta, mutta se tarjoaa historiallisia kerroksia naparetkeilyn ilmiön ymmärtämiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s