Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Nelinpeliä sukujuhlien raunioilla

Teos: Liane Moriarty: Omena ei putoa kauas (WSOY, 2022)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Delaneyt ovat tiivis suku Sydneyn esikaupungissa: äiti, isä ja neljä aikuista kolmi-nelikymppistä lasta, jotka ovat kaikki vielä lapsettomia. Isä Stan ja äiti Joy ovat vaurastuneet tennisalan yrittäjinä, ja urheilu on muutenkin dominoinut perheen elämänmenoa. Kukaan lapsista ei kuitenkaan ole menestynyt tennisstara. Isä Stanilla on sisällään pettymyksen värittämää aggressiota, mutta naapurustossa eletään sisäsiistin kohteliaan käytöksen vyöhykkeellä.

Kun 69-vuotias Joy sitten katoaa ilmoittaen irtiotostaan lapsilleen sekavalla tekstiviestillä, perheen on aika kokoontua reflektoimaan menneitä. Stania epäillään henkirikoksesta, mutta yksi epäillyistä on myös Savannah-niminen nuori nainen, joka eli pariskunnan luona edellisenä vuonna toipumassa väkivaltaisesta suhteestaan. Samalla on myös syytä spekuloida kummankin seniorin kunnolla: onko Joyssa tai Stanissa ilmennyt piileviä Alzheimerin merkkejä? Ovatko he niin toimintakykyisiä kuin antavat ymmärtää?

Romaani tarjoaa herkkuja viipyilevän, kuvailevan kerronnan ystäville. Itse onnistuin nukahtamaan tarinan aikana myös keskellä päivää, mutta Moriartyn fanina päätin selättää tämän hidastempoisen tarinan. Onko tämä dekkari, siitä voi olla montaa mieltä, mutta kovin jännittävä ei poliisijuoni ole. Sen sijaan Moriarty tarjoaa tässä teoksessa enemmän huumoria kuin tavallisesti: väärennettyjen tenniskeräilykohteiden myyntiepäily ainakin kirvoitti omia nauruhermojani. Myös itse poliisijuoni äityy varsin koomiseksi, mutta siitä ei kannata tietää paljoa etukäteen.

Tennikseen liittyvä nostalgia keskittyy tässä tarinassa kultaiselle 80-luvulle, kun taas nykyään lajin suosio ei enää ole huipussaan edes aurinkoisessa Australiassa. Pelin parissa perheen lapsia on kasvatettu äärimmäisen kilpailuhenkisiksi, eikä sukukokoontumisissa enää ole kovin mukavaa, kun tennikseen liittyviä hyviä uutisia ei ole kertoa.

Tarinankerronta on suht sekavaa, enkä osaisi piirtää tästä tolkullista juonikaaviota. Tämä johtuu siitä, että juoni rönsyilee sisarusten omien ongelmien puolelle, ja heidän entisiä puolisojaan on liikaa. Ajallisesti tarina poukkoilee usean vuosikymmenen välillä, mutta menneille tapahtumille ei anneta tarkkaa aikamäärettä. Tarinan heikoin lenkki on vanhan pariskunnan takaumat heidän omaan lapsuuteensa, ja siellä koettuun emotionaaliseen puutteeseen. Kyseessä kun ei selvästikään ole historiallinen romaani, ja nämä edesmenneiden isovanhempien hahmot jäävät liian luurankomaisiksi.

Hyvää kirjassa taas on parisuhteiden realistinen kuvaus, ja pyrkimys rakentaa kehityskelpoisia, monisyisiä hahmoja. Varmasti jokainen löytää teoksesta jonkun, johon samastua, sillä esimerkiksi sisarukset eivät ole samasta puusta veistettyjä tai edes kovin lojaaleja toisilleen.

Luulisin että romaanin keskeinen teema on katumus, tosin henkilöiden kyvykkyydessä katua aiempia pahoja tekojaan on puutteita. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä osa hahmoista on uskoaan harjoittavia katolisia, ja uskon kysymyksiä pohditaan salakavalasti rivien välissä. Perhearvot ovat henkilöille tärkeitä, mutta käsityksissä harmonisesta perhe-elämästä ei löydy konsensusta.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä teos englanniksi painotuotteena, jotta pystyisin vertaamaan sitä aiempiin lukemiini Moriartyn teoksiin. Käännöksessä ja äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa mutta yli 17 tunnin kuunteleminen oli tälle tarinalle liikaa. Painotuotteen kanssa olisin osannut paremmin tauottaa ja suhteuttaa lukemaani. Ehkä edessäni oli jopa haastavaa kaunokirjallista tekstiä, eli huolimatta suht tyypillisestä romaanin aihepiiristä (suku-ja perhedraama), kerronnan toteutus vaati lukijaltaan enemmän kuin jotkut hänen aiemmat teoksensa.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.

Hoivaa pohjoisesta etelään

Teos: Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Vuokko ja Eino ovat lappilaisia eläkeläisiä, joiden ekonomitytär Lotta elää businessmaailman menestyjänä Helsingissä. Lapsenlapset Alma ja Aatos elävät optimaalisesti mitoitetussa varhaiskasvatuksen maailmassa, ja osaavat artikuloida tarkalleen, mikä on hyväksi heidän kehitykselleen. Lotalla ja tämän miehellä Rikulla olisi nyt akuutti tarve parisuhdelomalle, joten isovanhemmat kutsutaan hätään.

Kotiväki ei kuitenkaan tiedä, että pariskunta aikoo hoitaa suhdettaan kumpikin erillisessä kohteessa. Isovanhempien on vaikea toimia perheen luksuskodissa, joka tuntuu enemmän edustustilalta kuin lapsiperheen asumukselta. Elämäntapojen välissä on valtava kuilu, eivätkä vanhemmat aina tunnista omaa tytärtään. Mutta onko sukupolvilla toivoa lähentymisestä, ja voiko näitä itseriittoisia keski-ikäisiä urakiitäjiä auttaa?

Yritin lukea Anna-Maria Eilitän paljon kehuttua esikoisromaania saamatta siitä irti mitään, ja näin suhtauduin tähänkin teokseen epäilevästi. Mutta tässä romaanissa houkutteli Lappi, ja tarina lähtikin mahtavasti liikkeelle. Innostuin kirjasta varsinkin terävien lapsidialogien vuoksi. Enemmän tässä puhuu perheen kuopus Alma, joka tuntuu kaikessa pikkuvanhuudessaan terveen järjen ääneltä.

Lempihahmoni kirjassa kuitenkin on isoäiti Vuokko, joka ei edusta tyypillistä lappilaista emäntää. Hän on ollut töissä paikallislehdessä, ja työpsykologi on luonnehtinut hänet analyyttiseksi tarkkailijaksi. Vuokko pitää kotisohvalla filosofoinnista, eikä hän ymmärrä jatkuvan puuhastelun logiikkaa. Keittiörätti pysyy paremmin jopa Eskon reuman runtelemissa kourissa. Ja tämän vuoksi hän ei tunne oloaan kotoisaksi Helsingin keittiössä, jonka kaapeista puuttuvat uusimman trendin mukaan vetimet.

Kirjan vahvuus on siinä, että sen henkilöt ovat arvoituksellisia; Lottaa luonnehtisin jopa savolaisen kieroksi. Henkilöillä toki on maakuntiin ja pohjois/etelä-akselille sijoittuvia ennakkoluuloja, mutta lopulta varsinaissuomalainen vävypoika Rikukin osoittautuu kehityskelpoiseksi. Kiinnostavaa oli myös Lotan vanhempien symbioosi naapurin pariskunnan kanssa.

Näin tiiviiksi teokseksi siinä oli yllättävän monia kerroksia, eli kaikki havainnot eivät keskity pelkkään perhekuvioon tai aviokriisiin. Työelämän havainnot ovat karuja, eikä näitä uraohjuksia käy varsinaisesti kateeksi, vaikka ulkoisen menestyksen symboleja riittää.

Kaiken kaikkiaan teos on helsinkiläiseksi perhedraamaksi poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja lappilaiseksi sukudraamaksi vähemmän kliseinen. Ehkä eniten teos kertoo varhaislapsuuden suojaavista tekijöistä, eli syistä, miksi kilpailukykyisimmän bisnesmaailman sisältä voi löytyä myös suht täyspäisiä tyyppejä, kun pintaa raaputetaan.

Schillerin lukemista mausterannikolla

Teos: Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät (Tammi, 2022)

Suomennos: Einari Aaltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Viime vuoden kaunokirjallisuuden Nobel pääsi taas yllättämään, kun olen noin vuosikymmenen ajan odottanut palkinnon menoa Haruki Murakamille, mutta ei sitä ole vieläkään järjestynyt. Abdulrazak Gurnah voisi periaatteessa kuulua kirjasivistykseeni, sillä olen lukenut jonkun verran itäafrikkalaista kirjallisuutta, mutta nimi on jäänyt minulta huomaamatta luultavasti siksi, että hän on vaikuttanut aikuisikänsä Britanniassa.

Loppuelämät on Gurnahin viimeisin romaani, joka on julkaistu vuonna 2020. Se kertoo nykyisen Tansanian, entisen saksalaisen Itä-Afrikan ja brittiläisen Tanganyikan rannikon elämästä ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-30-luvuilla. Keskiössä on Bagamoyon rannikkokaupunki, joka on vilkas kauppasatama, ja jonka väestö on aidosti monietnistä. Monet kauppiassuvut ovat intialaisia, mutta mukaan mahtuu myös intialaisia ja arabeja. Monet rikkaat miehet ovat moniavioisia, ja heillä on myös paikallisia afrikkalaisvaimoja. Uskonnolla on myös merkitystä naimakauppoja solmittaessa. Islam on dominoiva uskonto rannikolla, mutta kristityt lähetysasemat yrittävät pelastaa kadonneita sieluja ja ”sivistämään” pakanoita.

Teoksen päähenkilöt ovat molemmat orpoja kiertolaisia. Afiya on maalta kotoisin oleva tyttö, joka on asunut kahdessa eri kasvattiperheessä vanhempien kuoleman jälkeen. Hänen veljensä Ilyas on toimittanut tytön kaupunkiin kotikylän kurjuudesta, mutta kadonnut sodan aikana jäljettömiin saksalaisten sotilaana. Afiya on oppinut lukemaan veljensä tuutoroimana, mutta tätä ei pidetä kovin viehättävänä piirteenä avioliittomarkkinoilla.

Hamza taas on Bagamoyon poikia, mutta ei muista paljoa synnyinperheestään. Hänet on viety pienenä saksalaisten hoteisiin, ja on joutunut homostelevan upseerin henkilökohtaiseksi palvelijaksi. Upseeri ei ole mennyt kovin pitkälle mieltymyksessään, mutta pitänyt nuorta miestä panttivankina saksan tunneilla, joilla on jo melkein päästy lukemaan Schilleriä. Upseeri jättää Hamzalle Schillerin runokirjan, josta tulee myöhemmin kekseliäs lemmentaika kahden lukutaitoisen nuoren välillä.

Kyseessä on mutkattoman lineaarinen, perinteinen historiallinen romaani, jossa rakkaustarina on kertomuksen ”pihvi”. Jos olisin lukenut tämän tietämättä kirjailijan identiteettiä, olisin ehdottomasti luullut tätä naisen kirjoittamaksi. Tämä siksi, että kirjassa sotaa kuvaillaan melko ulkokohtaisesti, eikä siinä ole lainkaan joukkokohtauksia. Naisten lukutaito on keskeinen teema, vaikkakin nuoret miehet kamppailevat samoista ongelmista. Kiinnostavaa oli seurata lukemaan ja kirjoittamaan oppineiden ”tärkeilyä” ja halua erottautua lukutaidottomasta massasta. Tässä yhteisössä varaston työnjohtaja on jo iso kiho, ja pankissa asiointi merkitsee suurta luokkanousua.

Gurnah’n näkemys brittihallinnon ajasta on toiveikas ja vähän liiankin kiilloitellun oloinen, mutta kyllä teos silti edustaa ihan kelpoa postkoloniaalia kirjallisuutta. Viime aikoina olen jostain syystä lukenut enemmän Ranskan siirtomaihin, erityisesti Algeriaan sijoittuvia teoksia, ja sävy tässä teoksessa on jopa leppoisa verrattuna noihin. Luulen myös, että Gurnah’n tuotannossa on toisenlaisiakin teoksia, ja koska en ole lukenut noita aiempia, en osaa arvioida kokonaisvaikutelmaa. Mutta maan ja ajanjakson suhteen oloni tätä kirjaa lukiessa oli jopa kotoisa, sillä olen tutustunut myös mm. Tansaniassa syntyneiden Sophia Mustafan ja M. G. Vassanjin teoksiin.

Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, jotka pitävät Nobel-palkittuja teoksia liian vaikeina, tai afrikkalaista kulttuurimaisemaa liian vieraana. Reittaisin nimittäin monen Tammen keltaisessa kirjastossa ilmestyneen afrikkalaisteoksen vaativammaksi omaksuttavaksi kuin tämän romaanin. Ehkä helppous johtuu sitä, että kirjan pääasiallinen ympäristö on eurooppalaisten hallinnoima kaupunki, jossa käydään palkkatöissä, luetaan sanomalehtiä ja viedään lapsia rokotettaviksi. Monet muut afrikkalaiskirjailijat kuvaavat heimokulttuureja syvällä viidakossa, käyttävät mausteena paikallisia kieliä ja kuvaavat ei-kristillisiä/ei-islamilaisia uskomuksia. Itselleni molemmat kontekstit ovat mieluisia, mutta joskus olen pitkästynyt eräiden klassikkokirjailijoiden parissa, jotka sukeltavat syvälle lukutaidottomien heimokansojen elämäntapoihin. Tämä teos oli rakenteeltaan todella dynaaminen, joten tylsiä episodeja ei ilmaantunut.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.