Kalalla kuninkaan veneessä

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Gummerus, 2022)

Suomennos: Kaisa Kauppi ja Juhani Lindholm

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Ulla-Lena Lundbergin kirjailijanuran alkupään eeppiset saaristolaisromaanit Kuninkaan Anna (1983) ja Kökarin Anna (1984) ovat julkaistu uudelleen tarkistettuna suomennoksena yhtenä painoksena. Kuulun niihin, jotka tulivat tietoiseksi Lundbergin urasta Finlandia-palkinnon kautta, ja olen Jää-romaanin lisäksi lukenut häneltä yhden hienon matkakirjan Siperiasta. Tähän saagaan tarttuminen tuntui lähes pakolliselta, vaikka Sally Salmisen Katrina on edelleen tuoreessa muistissa, ja kansitekstin perusteella näillä teoksilla tuntui olevan paljon yhteistä.

Teos alkaa 1920-luvulta, jolloin Marskärin saaren pienimmän kalastajatorpan tytär Anna menettää isänsä, ja saa nuorena aivan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan. Torpan nimi on paikallista ironista logiikkaa seuraten Kuningas, ja Kuninkaan Anna on saanut isältään lahjaksi terveen itsetunnon. Hän kasvaa tällä Kökarin kunnan ulkosaarella äärimmäisessä niukkuudessa, mutta perheen tilanne helpottaa vähän, kun kaikki lapset on saatu ripille.

Teokset kattavat Kuninkaan Annan koko pitkän elämänkaaren, joka ei ole aivan tyypillinen saaristolaisnaisen tarina. Siihen mahtuu hullu rakkaus tukholmalaiseen taidemaalariin, opettajan opinnot Suomen mantereella, kiertolaiselämää ruotsinkielisen rannikon eri kohteissa, ja lopulta paluu eläkepäiviä viettämään rakkaalle kotisaarelle.

Luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan 1800-luvulle, koska perheen köyhyyden kuvaus oli niin ”muinaisen” tuntuista. Muutenkin Kökarin saaren ajanlasku tuntui poikkeavalta, ja oikeastaan Suomeen kuuluminen alkaa tuntua todelliselta vasta toisen maailmansodan aikana. Tuolloin Anna käy kirkossa itkemässä omia sydänsurujaan, vaikka kaikki luulevat hänen itkevän sankarivainajien vuoksi.

Ehkä kiinnostavinta tässä hyvin runsaassa ja monipolvisessa saagassa oli seksuaalisuuden, raskauden ehkäisyn ja ”susiparien” aseman kuvaus. Anna on kotisaarellaan saanut oppia lisääntymisestä lähinnä kylän kätilöltä, jonka opit ovat hyvin luonnonmukaisia, ei-medikaalisia. Tukholmaan muutettuaan hänen rakastajansa vaatii häneltä pessaarin käyttöä, ja Anna tutustuu siellä ultramoderneihin oppeihin, joista kukaan ei ole kuullut Kökarilla. Suhteutettuna tähän voin vannoa, etteivät isoäitini tienneet henkilöstä nimeltä Marie Stopes, ja Anna on suunnilleen heidän ikäluokkaansa. Ehkäisyasia vaikeuttaa pariskunnan yhteiseloa, eikä hedonistisesta Staffanista tule tekemälläkään perheenisää.

Vaikka Annan hartaana toiveena olisi avioliitto ja lapset, hän oppii elämänsä aikana olla vaatimaan liikoja miehiltään. Hän ei käytä minkäänlaisia ”vippaskonsteja” miehen nappaamiseksi, eivätkä hänen miehensä valitettavasti osaa arvostaa hänen esifeminististä elämänfilosofiaansa. Paikoitellen kirjaa lukiessa tuntui, että Lundberg on upottanut teokseensa kaiken, mitä on oppinut naistutkimuksen kurssilta, mutta tämäntyyppinen hieman luennoiva feministinen analyysi oli muutenkin yleistä 1980-luvulla. Tämän lisäksi kirjassa on monia kansatieteilijähahmoja, jotka ramppaavat Annan luona aineistoa keräämässä.

Lundberg osoittaa myös hienosti Ahvenanmaan talouskehityksen kaaren 1900-luvulla. Annan vanhuudessa saarella on jo niin vaurasta, että sairaalaan voi hätätapauksessa päästä helikopterilla. Fyysinen välimatka saaren ja mantereen välillä on kutistunut, mutta henkistä välimatkaa on edelleen, ja hyvä niin. Romaanin loppuosan tarina sinne eksyneestä mersumiehestä, joka jäi saarelle jumiin autonsa rattilukon hyytymisen vuoksi, oli humoristisempi kuin mikään muu osio romaanissa, vaikka se saikin traagisen lopun. Siinä kiireisen helsinkiläisen kansanedustajan on mahdotonta sisäistää, ettei autoon saa tilattu varaosaa käden käänteessä, kun taas saarelaisten näkökulmasta miehen käytös on naurettavaa kiukuttelua.

Luin kirjaa nyt yhtenä romaanina, mutta olettaisin kakkososan alkavan Annan paluusta Tukholmasta reilu 20-vuotiaana ”maailmannaisena”. Alkuosa keskittyy intensiiviseen rakkaustarinaan, kun taas Kökarin Annan aikajana kattaa viitisenkymmentä vuotta. Teoksessa on niin paljon muuta kiinnostavaa historiaa, että se kannattaa lukea, vaikka eroottinen huuma ei niin nappaisikaan.

Pienenä nyanssina, jonka poimin teoksen alkuosasta, oli viite saarilla vaikuttaneisiin venäläisiin suurruhtinaskunnan aikana, ja hyviin suhteisiin heidän kanssaan. Kun nyt olen uutisista katsonut Maarianhaminan raitilla seisovaa surullisen oloista Venäjän konsulaatin rakennusta, tämä herätti erityisen mielenkiintoni. Olisin halunnut lukea aiheesta lisää.

Yhtään huonoa kirjaa en ole lukenut ahvenanmaalaisilta kirjailijoilta, ja tämä elämys oli mahdollisimman moniaistinen ja kokonaisvaltainen. Yhtään ei ole ajan hammas purrut tarinaa, vaan sen tenho on edelleen puhuttelevaa, toivon mukaan myös uusille lukijasukupolville.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s